#1

(Julkaistu Facebookissa 13.12.2015)

Hei kaikki lapset. Minun nimeni on Aulis. Kuten näette, tai nythän minä ihan hupsuja puhun. Kun ettehän te minua tietenkään näe. Kun eihän tämä ole mikään sellainen kuvakirja. Ihan tavallinen kirjahan tämä vain on, jota isä tai äiti teille lukee, ja isoimmat teistä lukevat ehkä ihan itse. Mutta jos te voisitte nähdä minut, niin huomaisitte että minä olen tällainen pieni kiltti sammakko. Mutta minä en ole ihan tavallinen sammakko. Minä näen sellaisia juttuja kuin flashbackejä. Nyt tuli vähän vaikea sana, mutta kyllä isä tai äiti varmaan kertoo teille, että mikä se sellainen flashback oikein on. Minun flashbackini sijoittuvat Vietnamin sotaan. Se oli sellainen sota, joka käytiin jo tosi kauan aikaa sitten. Siinä sodassa Amerikan presidentti halusi estää sellaisen dominoilmiön syntymisen, etteivät pahat sedät levitä kommunismia. Mutta tiedättekö, uudet ystäväni, hassuinta tässä on se, että en ole oikein varma, olenko edes osallistunut Vietnamin sotaan. Katsokaas kun minussa on vielä toinenkin jännä puoli. Minä en ole ihan sellainen sammakko joita te olette ehkä nähneet kesämökin kuistin alla. Minä tulen kaukaa Etelä-Amerikasta ja minä olen vähän hallusinogeeninen. Se tarkoittaa sitä, että jos minua nuolee niinkuin tikkaria, niin voi nähdä kaikkia jänniä juttuja. Välillä minä nuoleskelen itseäni, joten en aina ihan tiedä mitkä muistot ovat tosia ja mitkä vain niitä jänniä juttuja. Joskus minä saatan katsella jänniä juttuja kuusikin viikkoa putkeen. Nyt minä haluan kertoa teille seikkailuistani.

***

Aulis seisoi metsän reunassa ja tärisi. Hän ei ollut ainoa. Auliksen ryhmän henkiinjääneet olivat asettautuneet viidakon ja riisipellon rajalle. Keskivietnamilainen sademetsä tarjosi näkösuojaa, mutta riisipelto mahdollisti pelastushelikopterin laskeutumisen. Ryhmän radisti Rex oli kiivennyt kukkulan laelle paremman kuuluvuuden saavuttamiseksi. Aulis, Bob, Jenkins ja Carnivore seisoivat hajanaisessa ringissä, kaikista heijastui järkytys ja pelko. Ympäröivä viidakko oli kuin Auliksen kotimaasta, mutta siinä oli jotain mitä Aulis ei ollut kotona joutunut kokemaan. Sen kaikissa varjoissa väijyi kuolema. Viides mies ei seissyt, hän makasi maassa ringin keskellä. John oli haavoittunut pahoin. John haukkoi henkeä, hän ei enää kyennyt edes äänekkäisiin tuskanhuutoihin. Hän hamusi käsillään vatsansa seutua. Koko tuo alue hänen kehostaan oli veren värjäämä. Lisäksi asetakin alta näkyi tummia muotoja, jotka epäilemättä olivat hänen sisäelimiään. Bob kumartui ja oksensi. John selvästi keräsi voimiaan johonkin ponnistukseen. Hän teki kaikkensa pitääkseen vapinan ja kouristukset kurissa, sitten hän sai ilmoille sanan.

- Aulis.

Auliksen kurkkua kuristi ja silmät vettyivät. Hän tiesi, mitä John tulisi sanomaan.

- Meillä oli sopimus. Meillä on sopimus.

Aulis oli itse ehdottanut sopimusta. Hän ei ollut uskonut olevansa se, joka joutuisi sopimuksen täyttäjän rooliin. Hän oli pitänyt itsestään selvänä, että pieni sammakko joutuisi luultavammin siihen asemaan, jossa nyt oli John, minnesotalainen jätti. Sopimus kuitenkin velvoitti molempia. Muut miehet katselivat saappaidensa kärkiä, he tiesivät tämän olevan Johnin ja Auliksen välinen asia. Aulis taas tiesi mitä oli Johnille velkaa. Hänen koko vartalonsa tärisi, kun hän vihdoin uskalsi luoda katseensa siihen, mitä piteli oikeassa kädessään. Aulis, kuten myös John, kuljetti Colt 1911 -palveluspistooliaan ”in condition one”. Se tarkoitti, että patruuna oli valmiiksi syötetty pesään ja varmistin oli päällä. Se mahdollisti sen, että joko oma tai asetoverin kärsimys oli mahdollista päättää vain yhtä kättä käyttäen, koska luistia ei enää tarvinnut operoida. Tämän lisäksi kumpikin aseveljistä oli ladannut patruunapesään kotimaasta mukaan ottamansa patruunan, jossa luoti oli laajenevaa hollow point -mallia. Se maksimoisi onnistumisen mahdollisuuden. Vihollisen ampuminen tällaisella olisi sotarikos. Niinpä lippaassa olevat .45 ACP -patruunat olivat USA:n maavoimien jakotavaraa. Niissä kaikissa oli Geneven sopimuksen määräykset täyttävä kokovaippaluoti. Pistooli painoi Auliksen kädessä enemmän kuin mitä se oli koskaan painanut. Aulis pakotti ääneensä kepeyttä.

- Toisin päin olisi ollut helpompaa. Mut olisi voinut vain liiskata saappaan alle.

John onnistui saamaan kasvoilleen lyhytkestoisen hymyn. Hymyn hälvettyä hän katsoi Aulikseen.

- Naurut on naurettu. Mun pitää lähteä.

Aulis tunsi koko maailman painon pienillä vihreillä olkapäillään. Jenkins istui maassa ja itki, muut katsoivat Aulikseen kiitollisina siitä, etteivät olleet hänen asemassaan. Aulis sulki silmänsä. Ne tunteet jotka hän tuolla hetkellä koki, niille hänellä ei ollut nimeä. Teko joka häntä odotti, oli hirvittävin mitä saattoi kuvitella. Ja jokainen epäröinnin hetki pitkitti Johnin piinaa. Hän pakotti katseensa Johnin silmiin ja alkoi nostaa pistoolia. Hän ehti rekisteröidä Johnin kiitollisen katseen, kun äkkiä tilanne keskeytyi. Rex juoksi rinnettä alas ja huusi jotain.

- Ne on täällä kymmenessä minuutissa!

Huuto sähköisti kaikki miehet. Carnivore tivasi lisätietoja.

- ”Ne”? Sieltä on siis kopteri tulossa?

- Joo, mutta ne ei voi laskeutua tähän kohtaan.

- Miksi ei?

- Vitustako minä tiedän. Meidän pitää siirtyä tuonne pellon toiselle reunalle. Ja nopeaan.

- Millä me John sinne saadaan?

- No kannetaan kai, koittakaa nyt tekin jotain.

Jenkins ja Bob alkoivat saman tien valmistaa improvisoituja paareja Fort Bradfordissa annetun koulutuksen opettamalla tavalla. Aulis katsoi Johniin, tämän kasvoilla ei näkynyt helpotusta.

- Aulis, mä en kestä sinne asti. Lopeta mut tähän, mä pyydän.

Muut olivat työn touhussa, tämän hetken Aulis ja John jakoivat kahdestaan. Aulis mietti kuumeisesti. Ajatus odottavasta pelastuksesta oli huumaava. Mutta John oli huonossa kunnossa, oli ihme että hän ylipäätään vielä eli. Oli hyvin mahdollista, että John ei selviäisi hengissä. Silloin paarimatka riisipellon yli olisi vain viimeinen tarpeeton helvetti ennen väistämätöntä loppua. Aulis loi yhden katseen pistooliin, toisen Johniin, sitten hän teki päätöksensä. Aulis loikkasi Johnin kasvoille ja asetti selkänsä tämä huulia vasten.

- Nuole.

- Sä tiedät mitä mieltä mä olen tästä.

- Nyt ei olla Da Nangin huorakortteleissa. Sä tarvitset tätä, se auttaa kipuun.

John ei jaksanut vastustaa enempää. Hän nuolaisi ensin varovaisesti, sitten ahnaammin. Pian hänen ilmeensä paljasti toivotun. Hänen olonsa oli muuttunut miten kuten siedettäväksi. Rex, vaikka ei ollutkaan sotilasarvoltaan muita korkeampi, oli ottanut johtajan roolin.

- No niin, liikkuu!

Bob ja Jenkins siirsivät Johnin paareille ja sotilasryhmän rippeet aloittivat siirtymän. Tahti oli ripeä, Aulis olisi halunnut loikkia, mutta varusteet painoivat liikaa.

- Miten se on noin raukea?

- Kai se veti satsit sammakosta.

Toisissa oloissa tämä sananvaihto olisi aiheuttanut tappelun. Ensinnäkin ”sammakko” oli rasistinen termi, toisekseen Auliksen erittämät hallusinogeenit olivat ryhmän sisäinen tabu. Tämä oli kuitenkin niitä hetkiä sodassa, jolloin yhteenkuuluvuus voitti kaiken eripuran. Pian Carnivore löysi myös toisen puheenaiheen.

- Miten ne pääsi läpi?

Rex loi Carnivoreen tiukan katseen.

- Ketkä ja mistä?

- Tää pelastuspartio. Miten ne sai hekon tänne?

- Miksi ne ei olis saaneet?

- Miks sä näyttelet tyhmää? Ryssä ja kiinalainen lentää täällä ihan tolkuttoman määrän black op -lentoja. Eikä noiden kotivinosilmienkään it ihan avuton ole. Meille sanottiin lähtiessä, että mitään apua tuskin tulee.

- No tuli kuitenkin.

Tässä vaiheessa ryhmä oli jo saavuttanut määränpäänsä, joten muutkin alkoivat osallistua keskusteluun.

- Kai sillä on saattue.

- Saattue? Meitä varten vai?

- No miksei?

- Herää vitun pahvi. GI tarkoittaa General Issue. Meitä riittää.

Keskustelun katkaisi kaunein ääni, jonka viidakkosoturi tiesi. Metsän reunan takaa lähestyi Huey-helikopteri. Sitten ryhmä havaitsi jotain, joka sai kaikki hiljenemään. Sademetsän siluetin takaa nousi näkyviin kaksi majesteettista näkyä. Aulis tuijotti lumoutuneena hitaasti akselinsa ympäri pyöriviä aluksia. Bob tarkensi katsettaan ja raportoi.

- Tennessee Pride ja Suzie Q.

- Ne lähettivät kaksi sähköpurjetta meidän takiamme? Miksi helvetissä?

Jenkinsin kysymys oli osoitettu Rexille, tämä vain pudisti päätään. Auliksella oli aavistus, mutta siitä hän virkkanut sanaakaan.

***

Huhhuh lapset, olipa se menoa se! Paljon kivoja ja jänniä juttuja jäi vielä vastausta vaille, mutta niiden aika ei ole ihan vielä. Kerrotaan niistä sitten ensi kerralla. Nyt simmut kiinni ja peitto korviin. Oikein kauniita unia teille kaikille toivottaa Aulis-sammakko.