#6

(Julkaistu Facebookissa 10.1.2016)

Mitä luulette lapset, mistähän Aulis ja Maggie mahtoivat jutella? Jokohan me saisimme tietää siitä jotain? Kuulolle vain kaikki niin tarina voi alkaa.

***

Kapteeni Jablonski istui työpöytänsä ääressä ja kaatoi lasiin ruskeata juomaa. Jablonski käytti alkoholia tuskin nimeksi, mutta oli hänelläkin oma toimistopullonsa. ”Eihän sitä muutoin kehtaisi myöntää olevansa US Army officer”, oli hänellä tapana vitsailla. Vähän kun joi, oli varaa valikoida. Siinä missä hänen upseerikollegansa tapasivat suosia kotimaan huokeita bourboneita, Jablonski joi vain Ranskasta tuotettua laadukasta calvadosta. Tämän pullon hän oli saanut lahjaksi ranskalaiselta sotilasattasealta, jolle oli sattumoisin tullut maininneeksi mieltymyksestään. Pullo oli ollut hänellä jo lähes vuoden, eikä se ollut ehtinyt kuin vasta noin puoliväliin. Juodustakin puolikkaasta oli tarjottu kollegoille jokunen näkäräinen. Nyt vaikutti siltä, että toinen puolikas ei riittäisi yhtä pitkäksi aikaa, sillä Jablonski kaatoi itselleen tavallista paksumman siivun, joka oli sitä paitsi jo iltapäivän toinen. Kello oli noin kaksi. Sotilasmestari Schwartz ei ollut työpöytänsä ääressä, Jablonski oli halunnut olla hetken yksin ja oli määrännyt Schwartzin pitämään loppupäivän vapaata. Schwartz ei ollut erityisesti ilahtunut vapaasta. Komppanian vääpelin velvollisuudet eivät kadonneet eivätkä vähentyneet sillä, että vääpelille annettiin vapaata. Tänään tekemättä jäävät työt pitäisi lopulta kuitenkin tehdä, ja Schwartz tiesi joutuvansa tekemään ne kutakuinkin yksin, vaikka Jablonski olikin luvannut sälyttää kiireisimpiä töitä muiden alaistensa tehtäviksi. Schwartz ei kuitenkaan olisi voinut edes kuvitella pullikoivansa käskyjä vastaan, eikä hänen tapoihinsa myöskään kuulunut osoittaa mieltään. Lisäksi hän tiesi, että päällikkö teki enemmän ja stressaavampaa työtä kuin hän, ja ymmärsi näin Jablonskin ajoittaisen tarpeen saada olla omissa oloissaan.

Koko iltapäivää Jablonski ei viettäisi yksin. Hän odotti henkilöä, jonka oli määrännyt saapuvaksi luokseen heti kun edeltäviltä velvoitteiltaan joutaisi. Henkilö oli tietenkin Aulis. Oli mahdotonta tietää tai edes arvata, kuinka kauan Auliksella ja Bensonilla menisi ensimmäisessä tapaamisessaan, joten Jablonski ei voinut muuta kuin istua ja odottaa. Hän maistoi pienen siemauksen calvadosta ja vaipui taas mietteisiinsä. Syy yksinäisyyden kaipuuseen oli sama, joka oli myös saanut hänet kaivamaan pullon esiin arkistokaapin toiseksi ylimmästä vetolaatikosta. Hän tunsi syyllisyyttä. Moni muu ei olisi tuntenut samassa tilanteessa, Jablonski uskoi itse asiassa olevansa marginaalisessa vähemmistössä siinä suhteessa. Hän arveli, että selitys tähän kaiketi piili hänen puolalaiskatolilaisessa kasvatuksessaan. Katolisuus ei opettanut ihmistä tekemään oikein, mutta se opetti tämän tuntemaan syyllisyyttä kaikesta. Jablonskia vaivasi se, että hän oli käskenyt Auliksen saapua luokseen. Tai oikeammin häntä vaivasivat ne vaikuttimet, jotka olivat saaneet hänet tekemään niin. Jablonskin ja Bensonin välillä oli alkanut peli. Jablonski oli ottanut selvän voiton ensimmäisessä erässä. Benson oli kuitenkin valmistautunut seuraavaan erään huolella ja aloittanut sen vahvasti. Nainen oli selvästi ottanut onkeensa kolmen päivän takaisista tapahtumista. Hänen oli onnistunut välttää virheiden toistaminen, jonka lisäksi hän oli käynyt omaan hyökkäykseensä. Benson oli toiminut taitavasti, kun oli hyviin syihin vedoten onnistunut sumplimaan tapaamisensa Auliksen kanssa siten, että Jablonski ei olisi paikalla. Jablonski olisi tietenkin voinut vaatia paikallaoloaan, mutta hänen vaistonsa oli sanonut, että sellaisesta vaatimuksesta juuri nyt olisi voinut olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Oli sitäpaitsi päivän selvää, että pidemmän päälle komppanian päällikön aika ei riittäisi näihin palavereihin osallistumiseen. Jablonski olisi kuitenkin toivonut voivansa olla mukana edes keskustelujen alkuvaiheessa. Koska ei voinut, oli hän päättänyt turvautua toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon. Kun Benson oli aamupäivällä poistunut hänen työhuoneestaan, Jablonski oli heti välittänyt puhelimitse käskyn Aulikselle. Käskyyn oli tietenkin sisältynyt kielto mainita asiasta Bensonille. Tämä painoi Jablonskin mieltä. Kuvatun kaltaiset valtapelit olivat armeijassa tavallisia, mutta Jablonski oli toivonut voivansa pysytellä sellaisten yläpuolella. Toisen upseerin selän takana toimiminen, erityisesti sotatoimialueella, iljetti Jablonskia. Ehkä se oli luonteen heikkoutta, sille hän ei mahtanut mitään. Calvados-lasi tyhjeni kulauksella ja täyttyi heti uudelleen.

***

- Aurinkoista tietä eeteenpäin...

Aulis loikki hyväntuulisena kohti komppanian komentopaikkaa, missä päällikkö odotti häneltä raporttia Bensonin kanssa käydyistä keskusteluista. Noiden keskustelujen alkuvaiheessa Aulis oli hämmästellyt suuresti sitä muutosta, joka Bensonissa oli tapahtunut muutamassa päivässä.

- Oli sille mahdettu kotona huutaa aika tavalla. Tuntui ihan ettei se edes ole mun Maggieni.

Se Maggie tarkoitti taivaalla kirkuvaa ajattaraa, joka tappoi kommareita ja mottasi kun vitutti. Toisaalta Aulis oli saanut huomata, että uudessakin Maggiessa oli puolensa. Sen kanssa saattoi jutella useita kokonaisia lauseita, eikä meininki ollut kaiken aikaa kuin kranaattikeskityksessä. Ja jos ikävä vanhaa Maggieta kohtaan kävisi ylikäymättömäksi, niin sen esiin taikominen tuskin olisi konsti jos mikään. Auliksella oli myötäsyntyinen taito kaivaa esiin naisten kiukkugeeni. Ja miesten myös.

Aulis saapui perille komentopaikalle ja loikki saamiensa ohjeiden mukaisesti suoraan päälikön työhuoneen ovesta sisään. Sisälle päästyään hän teki ilmoituksen.

- Herra kapteeni, kersantti Aulis käskystä paikalla.

- Niinpä näkyy. Peremmälle ja istumaan.

Aulis loikkasi Jablonskin työpöydän reunalle ja asettui siihen. Jo kauan sitten tämä oli todettu toimivimmaksi tavaksi. Ei ollut järkeä istuttaa Aulista tuolille, josta pöydän toisella puolella istuva Jablonski tuskin edes näki häntä. Aulis huomasi Jablonskin olemuksessa jotain tavallisesta poikkeavaa. Sitten hän huomasi pöydällä pullon ja kaksi lasia.

- Saakos kersantille olla pikku tärsky?

- Joo, kiitti vaan. Konuako se on?

- Calvadosta.

- Jaa. Onko se sitä mikä tehdään omenoista? No hyvää tää ainakin on, enpä ollut vissiin ennen maistanut. Oho, sullahan kapu jo pullon pohja paistaa.

Auliksen tapa puhutella ei vaivannut Jablonskia, ei ollut vaivannut enää pitkään aikaan. Hän huomautti siitä vain, jos läsnä oli vieraita upseereita. Erityisesti silloin kun he olivat kahden, tai kun paikalla oli heidän lisäkseen vain Schwartz, Jablonski ei edes noteerannut asiaa. Ja mikäli mahdollista, oli hän nyt vielä entistäkin välinpitämättömämpi, kun oli tullut rakentaneeksi seitinohuen iltapäiväkännin.

- Mitäs olette kersantti mieltä saamastanne käskystä?

- Sori, nyt mä putosin. Mistä käskystä?

- Käskystä saapua tänne ja raportoida minulle luutnantti Bensonin kanssa käymistänne keskusteluista.

- Ahaa. Mä taidankin hei tietää missä mennään. Mä melkein arvasin. Sä kun oot näitä vanhan liiton West Pointin kunnian miehiä, niin sulla taitaa vähän omatunto kolistella tän kuvion takia. Jos multa kysytään, ja just kysyttiin, niin ihan turhaan.

- Tunnutte varmalta asiastanne. Teitä siis ei häiritse se, että jaatte minulle tietoa keskusteluista, joita olette käynyt luottamuksellisesti luutnantin kanssa. Johon, korjatkaa toki jos olen erehtynyt, taidatte olla myös hieman kiintynyt.

- Tietty kun sen tuolla tavalla ilmaisee, niin vähän se juilii, en kiellä. Maggie on mun ykköstyttöni ja en mä halua sille murhetta tuottaa. Mutta otetaanpa homma toisin päin. Okei, me tässä vähän vedätetään sitä, mutta arvaa vaan vedättääkö se meitä. Ihan salettiin. Sehän tän homman on orke.., orkre.. mikä se hei kapu on se hieno sana mitä sä käytät, se mikä tarkoittaa niinku järkkäämistä.

- Orkestroinut.

- Niin just. Sehän tässä on kuskin pukilla. Sehän tässä vie ja me vikistään. Se tarvii mua niihin sen hämyjuttuihin. Mun pitäis kuulemma pelastaa vapaa maailma. Ja se kertoo meille just sen verran kuin sen on ihan pakko, muuten me saadaan herkkusienikohtelu.

- Mitä se mahtaa tarkoittaa?

- Pidetään pimeässä ja syötetään paskaa.

- Tuo pitääkin muistaa.

- Ja sitten tässä tulee se lojaaliuskysymys. Kyllä sotilaan pitää mun mielestä olla lojaali. Maggie on terhakka tyttö ja vissiin kova lentäjä, mutta sä oot päällikkö. Näin se mun kirjoissa menee. Ja jos sulla vieläkin omatunto suputtelee, niin arvaapa mitä?

- Kertokaa ennen kuin pakahdun.

- Mä en itse asiassa koe olevani tässä mulkku mihinkään suuntaan. Kaikki saa sen mitä tulivat hakemaan. Mä jeesaan Maggieta niissä sen ninjajutuissa sen mitä osaan. Ja vapaata maailmaa siinä sivussa. Mutta sulla on mun mielestä oikeus tietää missä mennään, näin mä tän näen.

- Kersantti, älkää nyt pahastuko, mutta minä olen joskus pitänyt teitä hieman yksinkertaisena miehenä.

- No et ole ainoa.

- Nyt huomaankin, että sen sijaan että olisitte yksinkertainen, teillä itse asiassa on taito tehdä asioista yksinkertaisia. Se on kadehdittava taito. Sitä ei opeteta West Pointissa.

Aulis oli muikeana päälliköltä saamansa tunnustuksen johdosta, sellaisia ei tullut usein. Hänen oli myös pakko ihailla päällikön artikulointitaitoja. Jablonski oli oman mitta-asteikkonsa mukaan änkyräkännissä, mutta hänen puheensa oli yhtä huoliteltua ja täsmällistä kuin aina. Todellinen West Pointin herrasmies. Ja mikäli Aulis saisi veikata, niin hän arvaisi, että vaikka Jablonskin veressä olisi promilleja yli kahden, niin älykkyystestissä hän päätyisi vieläkin heittämällä Gaussin käyrän itärinteelle. Samanaikaisesti Jablonski tihrusti pulloa todeten, että sieltä saisi vielä yhdet tuhdit napsut kumpaankin lasiin. Kaadettuaan pullon tyhjäksi hän katsoi, että small talkista olisi aika siirtyä varsinaisiin keskusteluihin.

- No mitenkäs teillä nyt sitten lähti luutnantin kanssa sujumaan?

- No meillähän on Maggien kanssa sellainen sielujen sympatia.

Jablonski ei ollut täysin vakuuttunut sielunkumppanuuden kaksisuuntaisesta luonteesta, mutta Aulis ja Benson olivat ilmeisesti saaneet yhteistyön rullaamaan, mikä oli pääasia.

- Maggieksikö te häntä yhä kutsutte?

- Ihan vaan tässä poikien kesken. Luutnantin kanssa me sovittiin toisenlainen järjestely. Win some, lose some, eiks je? Ei kaikkea voi vaatia, pitää osata luopua myös.

- Mistä keskustelitte? Kävivätkö luutnantin suunnitelmat selviksi?

- Niin ei voi sanoa. Kyllä niitä lopussa vähän sivuttiin, mutta niinkuin se sanoi silloin ekalla käynnillä, niin aluksi ne, siis Maggie ja sen pomot, halusivat vaan tentata mua. Musta ei vissiin ole ihan niin paljon dataa tarjolla kuin keskivertokansalaisesta. Ilmeisesti ne haluaa huolella screenata mut, etten mä ole mikään kommun-, anark- tai muu isti. Ihan siitä aloitettiin, että miten mun perhe oli päätynyt jenkkeihin, sitten vähän lapsuusjuttuja. Niin ja siitä se oli kiinnostunut, että miksi mä olin värväytynyt armeijaan.

- Mitä muuten vastasitte?

Jablonskin oli itsensäkin tehnyt mieli tiedustella asiaa.

- Noo, mähän vietin mun poikavuodet pääosin Louisianan rämeillä. Siellä päin klopeilla oli tavallisesti kaksi unelmaa. Joko päästä käyttämään hattarakonetta tai päästä tappamaan kommareita. Mä kun olin, paree uskoa, meidän lauman välkyimmästä päästä, niin mä otin siihen sellaisen systemaattisen lähestymistavan. Eli että jos molempia haluaisi kokeilla, niin nää tappohommat pitää kyllä hoitaa ensin. Hattarakonetta voi operoida vanhallakin iällä.

- Montako olette tappanut?

- No sähän kapu tiedät, että mulla on vähän näitä fyysisiä rajoitteita, mitä tulee jalkaväen perusaseiden käsittelyyn. Sitten kun vinosilmät vielä usein roiskivat puskista. Kyllä mä aina olen parhaani mukaan losotellut sinne suuliekkien suuntaan. Kai se näillä palvelusvuorokausilla on jo tilastollisesti selvää, että on siellä jonkun täytynyt siipeensä ottaa. Mutta en mä näitä sotahommia sillä tavalla näe. En mä välitä veistellä kirjanpitoa kiväärin tukkiin, niin kuin jotkut tekee. Mä näen tän enemmän sellaisena ylläpitotyönä. Ei meidän homma ole niitä vähentää, vaan estää niiden leviäminen. Paska hommahan se on, mutta jonkun se pitää tehdä.

- Niinpä. Mitäs sitten kun sodat on sodittu?

- Toi on muuten kapu jännä juttu. Kaikkihan täällä tiedostaa sen, että koskaan ei voi tietää, milloin se luoti napsahtaa omaan päähän. Siksi täällä kuulee paljon sitä, että on tyhmää tehdä suunnitelmia. Toi on niin urpo tapa ajatella. Jos sulla on valmiit suunnitelmat ja sulla losahtaa luoti päähän, niin vituttaako sua että tuli tehtyä turhat suunnitelmat? No ei tietenkään vituta, sulta vaan sammuu valot eikä sua vituta enää yhtään mikään. Mutta sitten jos sä selviät hengissä, eikä sulla ole mitään suunnitelmia, niin se saattakin jo vituttaa. Okei, tää vuodatus olisi toiminut paremmin, jos mä voisin nyt kertoa että mulla on suunnitelmia, mutta ei mulla oikein ole. En mä ole vaan keksinyt mitään. Siksi mä olen täällä jo kolmannella keikalla.

- Hattaraunelma jäi poikavuosiin?

- Niinkin voi sanoa. Mä myös kokeilin sitä kloppina yhden kesän. Ylimainostettu juttu. Kerran mä tipuin sinne sammioon.

- Moni pikkupoika voisi pitää tuota unelmien täyttymyksenä.

- Niin voisi juu. Mutta vittumaista ja tahmeaa töhkää se oli. Ja meni joka paikkaan. Parasta oli se, kun pomo päätti kaikesta huolimatta että se erä myydään. Siis se missä mä olin lillunut. Niistä tuli sen tivolin viistoimmat bileet. Kansalliskaarti tarvittiin paikalle.

Jablonski huomasi nauravansa jo toisen kerran saman päivän aikana. Osittain tämän saattoi sälyttää calvadoksen syyksi, mutta kyse oli muustakin. Jablonski oli alkanut huomata, että silloin kun Aulis ei aiheuttanut rettelöitä, tämä oli itse asiassa varsin hauskaa seuraa. Upseerit, aliupseerit ja miehistö tapasivat viettää vapaa-aikansa omissa porukoissaan. Se saattoi vaikuttaa ulkopuolisen silmään jäykältä ja joustamattomalta käytännöltä, mutta sille oli perusteensa, jotka myös Jablonski ehdoitta allekirjoitti. Niin oli aina ollut ja niin oli hyvä. Mutta kerrankos sitä. Jablonskia melkeinpä harmitti, että juotava oli loppunut, se tosin saattoi olla myös pelastus.

- Kersantti, niin rattoisa rupatteluhetki kuin tämä on ollutkin, niin ehkä hyppäämme nyt suoraan tärkeimpiin asioihin. Elämäntarinanne olisi epäilemättä kiehtovaa kuultavaa, mutta mitenkäs se Bensonin suunnittelema missio, jolla pelastetaan vapaa maailma?

- No joo. Niinkuin mä jo alussa totesin, niin aika nihkeästi se niistä asioista jutteli, mutta vähän kuitenkin. Tää tuntuisi olevan jonkinlainen tiedustelutehtävä. Mä en oikein ole varma, meinaako se sellaista tiedustelua, jossa tiputetaan laskuvarjolla jonnekin hevon kuuseen, vai enempi sellaista Bond-meininkiä. Voi olla molempia.

- Miksi hän haluaa siihen teidät?

- Yritin kysyä, mutta se vältteli kysymystä. Selitteli jotain ympäripyöreitä, kuinka mun henkilöprofiili on havaittu sopivaksi sun muuta.

- Oliko puhetta siitä, mihin tehtävä liittyy?

- Sitäkin se vältteli, mutta... Mä en nyt tiedä miten sen sanoisi.

- Rohkeasti vain.

- Mulla ei kapu toi polla leikkaa ihan yhtä vinhaan kuin sulla tai Bensonilla, mutta en mäkään täysi uuvatti ole. Mäkin huomaan asioita.

- Olen alkanut ymmärtää sen, jatkakaa vain.

- Joistain Maggien puolihuolimattomista sivulauseista mä olin saavinani sen kuvan, että tää juttu liittyisi jotenkin niihin purjeisiin. Ja tarkemmin sanoen niihin... no mikä se on se niiden ammattitermi niille naruille mitä niistä sojottaa?

- Lieka.

- Just. Niihin se liittyy. Tai niin mä luulen. Miten se niihin liittyy, siitä mulla ei ole harmainta hajua.

Jablonski oli hetken vaiti ja mietti. Auliksen tiedot olivat niukkuudestaan huolimatta mielenkiintoisia. Hän päätti, että heti pään selvittyä hän alkaisi ottaa niin paljon selvää sähköpurjeteknologiasta kuin pystyi. Eritoten lieoista.

- Kersantti, te ette ainoastaan huomaa asioita. Teillä on taito huomata asioita tavalla, jota vastapuolen on vaikea havaita, saati ennakoida. Te olette vaarallinen mies.

- Sitä ne sanoo.

- Ketkä?

- No ei kai kukaan.

- Ehkä niiden pitäisi.

- Tota mäkin olen aina sanonut.

***

Luutnantti Benson laski viskilasin majoitustilansa pöydälle ja valmistautui käymään yöpuulle. Seuraavasta päivästä oli tuleva mielenkiintoinen. Alkuperäiseen suunnitelmaan oli tullut muutos. Bensonin esimiehet olivat aluksi olleet vastahakoisia poikkeamaan suunnitellusta. Auliksen taustatietojen selvitys ja varmentaminen olivat vielä pahasti kesken. Bensonin oli kuitenkin onnistunut taivuttaa heidät vakuutettuaan, että sattuman oikusta eteen tullut tilaisuus olisi liian arvokas hukattavaksi epäröinnillä. Hän oli myös kertonut olevansa vakuuttunut siitä, että Aulis ei olisi turvallisuusriski. Ainakaan siis henkilötaustansa vuoksi. Yltiöpäisen ja arvaamattoman luonteensa vuoksi voisi ollakin, mutta se riski oli tiedostettu jo kun tehtävää oli alettu suunnitella. Aulis pääsisi tositoimiin nopeammin kuin oli arvannutkaan. Benson makasi hetken aikaa vuoteessa silmät puoliavoinna ja mietti, saisiko kunnolla unta. Yömyssy oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja uni tuli melkein heti.

***

Haluattekos te lapsoset päästä joskus hattarakonetta käyttämään? Aika velikulta se Aulis on kyllä aina ollut. Ja kohta alkaakin tapahtua tosi jänniä juttuja, maltattekos odottaa? Kauniita unia.