#3

(Julkaistu Facebookissa 29.12.2015) 

No niin lapset, pukki sitten kävi, olittehan varmasti muistaneet olla kilttejä? Varmasti olitte, ja tokihan pukki toi teille kaikki vinkeimmät Star Wars -lelut ja nukkekodit ja mitä ikinä olittekin keksineet kirjeessä pyytää. Ja arvatenkin söitte myös massut täyteen pipareita ja muuta hyvää? Ihan kohta sitten valellaan tinoja ja ammuskellaan raketteja taivaalle. Mutta sitä ennen ottakaa mukava asento sohvalla tai vaikka lattialla, sillä nyt on taas aika Aulis-sammakon tarinatuokiolle.

***

Aulis ja Jenkins lojuivat toimettomina ja tylsistyneinä tukikohtansa putkassa. Jenkins makoili sellin seinustalla olevalla metallilavitsalla, jonka päällä oli jonkinlainen määrittelemättömästä orgaanisesta materiaalista valmistettu ohut pehmuke. Auliksen säilössäpitoa varten putkaan oli hankittu pieni terraario. Putka oli pieni ja taistelijat pystyivät vaivatta kommunikoimaan keskenään.

- Mitä luulet, tuleeko mitään?

- Meinaatko oikeustoimia?

- Mitä muutakaan? Se nyt on selvä että Jablonski keksii jotain vittumaista.

- Ei tule.

Jenkins hymähti sen merkiksi, että Jakoi Auliksen näkemyksen. Miehillä oli näistä odysseioista vankka kokemus ja he kykenivät tarkalleen arvaamaan, kuinka retken päättäneen tappelun käsittely menisi, tai oli todennäköisesti jo mennyt. Heidän pieksämänsä viiden recon-miehen ylin paikalla oleva esimies, everstiluutnantti Carruthers, marssisi varmaankin ensi töikseen Auliksen ja Jenkinsin komppanianpäällikön kapteeni Jablonskin luo haukkumaan tämän pystyyn, koska tämä ei selvästikään hallinnut miehiään. Carruthers vuodattaisi Jablonskin päälle litanioittain solvauksia, herjauksia, kätkettyjä uhkauksia sekä jokusen loukkaavan puolalaisstereotypian. Jablonski kohtaisi paskatsunamin stoalaisella tyyneydellä, sitten Carruthers poistuisi ovet paukkuen. Kuten Jenkins oletti, pojille olisi varmasti tulossa teoistaan seuraamuksia, mutta niistä vastaisi heidän komppanianpäällikkönsä, ei sotatuomioistuin. Ja siitä asiasta puolestaan pitäisi varmimmin huolen everstiluutnantti Carruthers. Kun kaksi upseeria löysi itsensä siitä tilanteesta, jossa Jablonski ja Carruthers nytkin olivat, oli tilanne tappiopuolen upseerille kahtalaisen kirvelevä. Yhtäältä hän tunsi tukahdutettua raivoa, että oli menettänyt miehiä vahvuudestaan, toisaalta taas musertavaa häpeää siitä, että hänen miehensä olivat hävinneet. Useimmille upseereille jälkimmäinen tunne oli dominoiva, Carruthersille se oli sitä vuoren varmasti. Viisi hänen huippukoulutettua eliittisotilastaan oli kärsinyt viisinkertaisen tyrmäystappion pahasti miesalivoimaiselle vastustajalle. Lisäksi vastustajat olivat olleet tavallisia maavoimien nurmiporia. Heikäläisiä tavallisetkin merijalkaväen sotilaat katselivat nokkaansa pitkin, eliittiyksiköiden miehistä nyt puhumattakaan. Ja ikään kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, noista Army-turoista toisella oli kehon massaa pilkkiahvenen verran. Carruthers ei toden totta halunnut, että tätä tappelua ruodittaisiin julkisesti. Heti Jablonskin toimistosta poistuttuaan Carruthers oli todennäköisesti marssinut suoraan varuskuntasairaalaan, jossa oli pää punaisena haukkunut vetositeissä makaavat miehensä surkeiksi nussuiksi, jotka olivat häpeäksi yksikölleen, aselajilleen, maalleen, sekä ylipäätään kaikelle sellaiselle, jolle voi tuottaa tahtomattaan häpeää. Saattoipa hän vielä päättää vierailunsa leikkimieliseen kommenttiin siitä, miten oiva onni merijalkaväellä olisi käynyt, jos nämä viisi olmia olisivat aikoinaan vain valuneet verenä äitiensä reisille.

Poikien spekulatiivinen tuumaustauko keskeytyi, kun vartija tuli ilmoittamaan, että Aulis ja Jenkins päästettäisiin vapaiksi ja että heidän tulisi välittömästi ilmoittautua yksikköönsä. Miehet loivat toisiinsa tietäväisen katseen ja alkoivat lontustaa putkan ulko-ovea kohden, jahka heidän vankikoppiensa teljet oli ensin avattu. Matkanteon keskeytti kuitenkin putkaa hoitavan aliupseerin pysähtymiskäsky. Aulis ja Jenkins katsoivat ihmeissään niin aliupseeria kuin toisiaan, tämä ei kuulunut vakiokäytänteisiin. Aliupseeri oli vähäpuheinen mies, niinpä hän ei nytkään sen kummemmin selitellyt toimiaan, vaan sanaakaan sanomatta saapui Auliksen luo ja ojensi tälle kirjekuoren. Taas Aulis ja Jenkins vaihtoivat katseita, katseissa näkyi alati kasvava ihmetys, johon alkoi myös sekoittua tietty annos levottomuutta. Oliko kahakasta sittenkin tulossa isompia vaikeuksia? Toisaalta, miksi vain Aulis oli saanut kuoren?

- No etkö meinaa avata?

Aulis säpsähti ajatuksistaan ja alkoi riipiä kuorta auki. Hän taitteli auki virallisen näköisen asiakirjan, jossa oli pari allekirjoitusta ja jokunen leima, mutta vähänlaisesti tekstiä. Jenkins jäi odottamaan jännittyneenä, että Aulis saisi tekstin luettua. Minuutin, kahden hiljaisuuden jälkeen Jenkins päätteli, että Auliksen oli täytynyt päästä jo tekstin loppuun, ja että syy siihen, miksi Aulis vain toljotti eteensä, täytyi liittyä kirjeen sisältöön.

- Noinko paha?

Aulis tuijotti vielä hetken, sitten hän sai soperrettua vastauksen.

- Mut on ylennetty kersantiksi.

Huoneessa oli nyt neljä miestä kuin Innasen taulusta. Aulis katsoa tapitti kaukaisuuteen, Jenkins, vartija ja aliupseeri monttu auki suoraan Aulikseen. Jenkins tunsi ystävänsä ja näki että tämä ei vitsaillut.

- Jos sä sen siitä purkkipäiden myllyttämisestä sait, niin missä mun natsat on?

Jenkinsin kysymys oli tarkoitettu vitsiksi. Kumpikin ymmärsi, että tämä odottamaton ylennys ei mitenkään voinut liittyä tappeluun pimeissä kortteleissa. Ylpeys omasta yksiköstä ja pieni yksiköiden ja aselajien välinen uhittelu oli asia erikseen. Pieniä nahjauksia ja nokkapokkia ei katsottu pahalla, niihin jopa kannustettiin jossain määrin. Mutta oman puolen sotilaiden rusikoiminen taistelukyvyttömiksi oli jotain, mitä missään yksiköissä ei katsottu hyvällä. Mikä ikinä olikaan syy Auliksen ylennykseen, sen tiesi vain komppanianpäällikkö kapteeni Jablonski.

***

Kapteeni Kirk Jablonski istui toimistossa työpöytänsä ääressä ja raapi päätään. Hänen edessään pöydällä oli virallisin leimoin vahvistettu paperi, jonka sisältöä hän ei kyennyt ymmärtämään. Tai sisällön toki, mutta ei vaikuttimia sen takana. Samassa pienehkössä työhuoneessa oli pienempi työpöytä, jonka ääressä istui komppanian vääpeli ja Jablonskin epävirallinen adjutantti, sotilasmestari Schwartz. Miehistön keskuudessa tätä nimitettiin joskus myös Jablonskin sihteeriksi, mutta ei todellakaan Schwartzin itsensä kuullen. Tämä piti töidensä lomassa esimiestään silmällä, sillä hän aisti että tällä olisi pian asiaa.

- Mark.

- Niin?

Tavallisessa kanssakäymisessä Schwartz olisi vastannut ”sir”, mutta koska Jablonski oli puhutellut häntä etunimellä, se merkitsi että palvelusohjesäännön pikkumaisuudet heitettiin nyt sivuun. Miehet olivat työskennelleet pitkään yhdessä ja heille oli muodostunut luottamuksellinen suhde.

- Mitään ideoita miksi se vaihtolämpöinen huoripukki ylennettiin?

Schwartz toivoi että olisi saanut päähänsä jotain älykästä tai edes nokkelaa, mutta koska mitään ei tullut, hän tyytyi vain pudistelemaan päätään.

- Jokuhan täältä oli pakko ylentää, viime partioreissulla meni kaksi kersanttia. Nyt ne sitten teki minusta kumileimasimen. Minulle, komppanianpäällikölle, lähetetään ilmoitusluontoinen kirje, jossa kerrotaan että näin on päätetty.

Jablonski oli rauhallisin mies, jonka Schwartz tunsi. Nyt havaittavat kohonneet kulmat yhdistettyinä lievästi korotettuun ääneen olivat Jablonskin asteikolla raivokohtaus. Schwartz päätti että hänenkin pitäisi yrittää osallistua keskusteluun jotenkin, ettei päällikön tarvitsisi käydä pelkkää yksinpuhelua.

- Sopiiko kysyä, kuinka korkealta käsky tuli?

- Toki sopii, mutta vastata en voi.

- Niin korkealta? Siinä tapauksessa loppuu kyllä aliupseerin ymmärrys kesken.

Jablonski katseli hetken aikaa ajatuksissaan ulos työhuoneen ainoasta ikkunasta. Ulkona joukko miehiä lastasi varusteita kuorma-auton kyytiin. Toinen auto odotti taaempana ottaakseen lavalleen partioretkelle matkalla olevat miehet. Helikopterin säksätys kantautui jostain kauempaa. Kun Schwartz näytti jo alkavan palata takaisin arkisiin askareihinsa, Jablonski jatkoi edellisestä aiheesta.

- Jos tämä olisi mennyt normikaavan mukaan, minulta olisi pyydetty lista. Arvaa olisiko sammakko ollut listalla?

Schwartz arvasi ettei olisi ollut.

- Taistelussa se on vain tiellä. Vaikka se kuinka loikkii, se ei mitenkään pysy muun ryhmän mukana pikamarssissa. Se tarvitsee kaksi kättä, että voi operoida liipaisinta ja varmistinta samanaikaisesti. Älä edes kysy, miten se syöttää patruunan lippaasta pesään.

- Olen kuullut, että Jenkins tai Matthews syöttää.

- Matthews? Ai niin, Carnivore. Ja silloin kun se ei sabotoi sodankäyntiä, se juoksee huorissa ja tappelee kapakoissa. Kaikista komppanian miehistä se on heittämällä viimeinen, joka ansaitsee mitään muuta kuin lähtöpassit armeijasta.

- Tämä lienee tyhmä kysymys, mutta eihän tässä voi olla kyse erehdyksestä henkilön suhteen?

- Soitin sinne heti kirjeen saatuani ja kysyin samaa. Kysyivät vittuillen, kuinka monta sammakkoa minulla täällä on. Ja ennen kuin kysyt, niin kyllä minä tivasin niiltä myös perusteita. Sanoivat pokkana etteivät ne kuulu minulle! Eivät kuulu komppanianpäällikölle saatana!

Schwartz ei ollut koskaan nähnyt esimiestään näin raivona. Samassa Schwartz havaitsi oven ulkopuolella kaksi sotilasta odottamassa. Schwartz ei ollut varma, oliko hyvä ajatus ilmoittaa heistä päällikölle juuri nyt. Jablonskin lehmän hermot näyttivät kuitenkin jo ottaneen voiton lyhyeksi jääneestä pillastuksesta.

- Sir, ne olisivat täällä nyt. Tuhlaajapojat.

- No ei kun sisään vaan.

Aulis ja Jenkins astuivat sisään hieman tavallista hermostuneempina. He olivat jo jonkin aikaa pohtineet, että jopa Jablonskin sietokyky ylittyy jossain kohtaa. Oliko se nyt ylittynyt, jäisi nähtäväksi. Jablonski oli tosiaankin rauhoittunut, hän oli taas oma jäätävä itsensä. Omalla tavallaan se oli jopa uhkaavampaa, kuin perinteisemmän tyylin suora huuto.

- No mutta, korpraali Jenkins ja herra kersantti. Onnea muuten ylennyksen johdosta.

- Kiitos, sir.

Lyhyen hetken kolme muuta miestä odottivat päällikön seuraavaa avausta. Kun se tuli, Aulis ja Jenkins helpottuivat, Schwartz ehkä hieman pettyi.

- Tiedätte mitä tehdä. Jenkins. Vartiopalvelua normaalipaikalla. Ette poistu ennen kuin teidät vapautetaan. Ei tule tapahtumaan ihan heti. Jos teidät tavataan nukkumasta, kuohin teidät ja tietäkää että teitä tarkkaillaan. Ruokaa saatte sen mitä teille armosta annetaan ja paskalla ette käy. Kaiken paskanne tuotte palveluksen päätyttyä takaisin housuissanne. Sekin asia tarkastetaan. Poistukaa.

Jenkins koki päässeensä vähällä. Niinpä hän poistui vauhdilla, ennen kuin päällikkö keksisi koventaa rangaistusta jotenkin.

- Ja kersantti pääsee tuttuihin hommiin. Vääpeli Roethlisbergerillä on teille valmiit ohjeet. Poistukaa.

Kirk Jablonski ei ollut tavanomainen maavoimien upseeri. Hänellä ei ollut voimakasta ääntä, eikä hän juuri koskaan raivonnut. Taistelukentällä hän ei ollut Areksen kaltainen raakalainen. Hänen avunsa upseerina perustuivat älyyn, järjestelmällisyyteen ja ennen kaikkea kykyyn mukautua ja soveltaa. Niinpä hän oli jo kauan aikaa sitten keksinyt oivan rangaistuksen Aulikselle, joka samalla myös hyödytti komppanian elämää.

- Kato! Rupikonna ite! Ei oo vielä jämät hihassa, onnea muuten vaan.

Vääpeli Roethlisberger oli iso mies, joka nautti hyvästä ruoasta ja juomasta sekä iloisesta seurasta. Hänen tunnusmerkkinsä olivat ikuinen, koskaan hyytymätön hymy sekä kumajava nauru.

- Oli kuule hyvä että luikit taas huoriin. Ei me näitä putkia saada niillä käsivempeleillä auki pidettyä.

Kun Auliksen komppanian majoitustiloja oli uusittu, sinne oli rakennettu oikein vedellä toimiva käymäläjärjestelmä. Pahaksi onneksi suunnittelu oli ollut taattua US Army -laatua, joten poistoputken halkaisijaksi oli valikoitunut kokonaiset kaksi tuumaa. Raskaampi ihmisjäte ei vedellä jatkettunakaan tuollaisesta putkesta jaksanut mennä läpi kuin ehkä kaksi viikkoa kerrallaan. Putkien avaaminen oli ollut suuri insinööritaidollinen haaste, kunnes areenalle oli astunut yhdistelmä Jablonskin neroutta ja Auliksen paatuneisuutta. Jablonski oli keksinyt sen yhden asian, joka teki Auliksesta, jos nyt ei korvaamatonta, niin ainakin tarpeellisen.

- No niin, käärinliinat niskaan vaan ja saniteettitöihin!

Aulis kääriytyi valkoisiin liinoihin, jotka pian olisivat varsin toisen väriset. Sitten hän könysi paskaputken päästä sisään ja alkoi ryömimällä tapahtuvan matkansa kohti 25 metriä pitkän putken toista päätä. Neljä tai viisi päästä päähän tapahtuvaa matkaa yleensä tarvittiin. Parakeille saavuttuaan Auliksella meni monesti kolmekin tuntia saadakseen kaiken paskan kuurattua pois huokosistaan.

***

Auliksen ylennyksen syytä ei tiennyt Aulis itse, eivät hänen palvelustoverinsa eikä edes hänen komppanianpäällikkönsä. Itse asiassa sitä ei tiennyt yksikään sielu tässä tukikohdassa. Mutta aina oli heitä jotka tiesivät. Samalla kun Aulis ähelsi kolmannen kuurausetappinsa puolivälissä, vain 20 kilometrin päässä toisessa tukikohdassa eräs henkilö kaatoi lasiinsa 18-vuotiasta Highland Park single malt -viskiä ja ajatteli Aulista. Hän tiesi. Avoimesta ikkunasta kuului räsähdyksiä, ikään kuin rikkinäisestä muuntajasta.

***

Huomasitteko lapset? Nyt ei ollutkaan ihan niin hurjaa räiskettä ja mäiskettä kuin aiemmissa osissa. Nyt alettiinkin pohjustaa sellaista tosi jännää tarinaa. Ette usko jännäksi vai? No ei auta muuta kuin tulla taas ensi kerralla mukaan, sittenpä kuulette. Nyt kaunitta unia.