#8

Heipähei taas kaikki lapset! Te olettekin kuulemma jo kummastelleet, että mitenkä siitä Aulis-sammakosta ei ole kuulunut mitään. Te kaikki Auliksen ystävät varmaan muistatte, että Aulis on vähän erilainen. Mutta erilaisuudessahan ei lapset ole mitään hävettävää, eikös niin. Joku meistä on vähän ujo, toisella voi olla hörökorvat ja joku taas erittää kehollaan voimakkaita hallusinogeenejä. Aulis on välillä hieman omissa maailmoissaan, tai kenenkä maailmoissa milloinkin. Joskus päivän, joskus kaksi vuotta. Nyt Aulis on kuitenkin taas juttutuulella ja kiva tarinamme voi jatkua, kaikki kuulolle!

***

Risto Tuonenkurki käveli pitkin käytävää ja näytti kiireiseltä. Kiirettä hänellä pitikin. Kiire johtui tekemisen paljoudesta sekä siitä, että Tuonenkurki ei vielä ollut täysin sisäistänyt uuden toimipaikkansa pohjapiirrosta. Käytävillä haahuiluun hukattu aika sai hänet ärtyneeksi, pian hän kuitenkin saavutti määränpäänsä. Tuonenkurki astui sisään toimistohuoneeseen, josta johti ovi edelleen toiseen toimistoon. Tuo toinen toimisto oli hänen uusi työhuoneensa, tässä tilassa puolestaan työskenteli hänen sihteerinsä.

- Saakeli tätä viime hetkien häslinkiä. Ovathan asiat varmasti hoidossa?

- Vedäpä Risto nyt hetki henkeä. On näitä sumplittu ennenkin.

Tuonenkurjen sihteeri Pirkko Vasama ei edes nostanut katsettaan esimiestään kohden, vaan jatkoi työtään rauhallisin ja määrätietoisin ottein. Tuonenkurki olisi toivonut sihteeriltään hieman muodollisempaa puhuttelua, mutta nainen oli häntä itseään jonkin verran iäkkäämpi, eikä hän ollut tohtinut ottaa asiaa puheeksi. Pirkko oli sitä paitsi työssään juuri niin pätevä ja kokenut, kuin mitä hänen välinpitämättömältä vaikuttava vastauksensa antoi ymmärtää. Tuonenkurki oli katsonut parhaimmaksi sopeutua ja oli myös pakottanut itsensä sinuttelemaan alaistaan. Salaa sisällään hän toivoi, että hänen diplomaattiopintojensa aikainen tapakouluttaja Varpu Mielonen ei saisi koskaan kuulla asiasta.

- Onko Duangin tai Thanhin klaaneilta tullut vahvistusta?

- Duangeilta ei ole vielä pitänytkään tulla ja Thanhit eivät tapaa vahvistaa ollenkaan. Uskon heidän kuitenkin lähettävän jonkun.

- Entä amerikkalaiset?

- Sieltä ollaan tulossa odotettua isommalla porukalla. Normaalia diplomaattikuntaa; Brees, Jackson, Rivers. Heidän lisäkseen sekalainen seurakunta tuntemattomia. Siinä joukossa on varmasti turvahenkilöstöä, voi myös olla että jenkit haluavat syystä tai toisesta näyttäytyä isolla joukolla.

- Liekö mukana vakoojia?

- Tosissasiko kysyt?

Vasama loi Tuonenkurkeen hieman vinon katseen ja jonkinlaisen hymyn tapaisen. Tuonenkurki naurahti vastaukseksi, hän ymmärsi piikin. Illan juhlatilaisuus tulisi kuhisemaan vakoojia kaikilta kuviteltavissa olevilta tahoilta. Ja varmaan vielä parilta muultakin. Se ei suinkaan ollut Tuonenkurjen tavoitteena, mutta se olisi hänen tahtomiensa kutsujen vääjäämätön sivutuote. Tuonenkurki tunsi jälleen helpotusta siitä, että Pirkolla oli ennestään vankka kokemus alueella toimimisesta. Pirkko oli työskennellyt Alankomaiden Hanoin lähetystössä jo ennen sotatoimien eskaloitumista. Pirkko oli saapunut Kaakkois-Aasiaan miehen perässä, eronnut ja päättänyt jäädä. Hänellä oli kirjava työkokemus useiden länsimaiden edustustoista Vietnamissa ja Thaimaassa. Tuonenkurki ymmärsi päivä päivältä paremmin, miksi Suomen ulkoministeriön kansliapäällikkö oli vaatinut häntä ottamaan sihteerikseen juuri Pirkko Vasaman, vaikka Tuonenkurjella oli ollut pitkä ja luottamuksellinen työsuhde edellisen sihteerinsä kanssa kolmessa aiemmassa asemapaikassa. Vuosi sitten Tuonenkurki oli saanut yhteydenoton ulkoministeriöstä. Hän oli tuolloin toiminut Suomen suurlähettiläänä Itävallassa. Wienin pesti oli ollut jotain, mistä useimmat diplomaattikoulutukseen hakeutuvat unelmoivat. Tuonenkurki oli itsekin pitänyt sitä aluksi lottovoittona. Hyväpalkkainen edustustyö vakaassa, vauraassa länsimaassa. Vähitellen se oli kuitenkin alkanut tuntua tylsältä. Kun hän sitten oli vastaanottanut ministeriön viestin, se oli tuntunut vastaukselta hänen rukouksiinsa. Kyseessä oli matalan profiilin pesti, mutta se sijaitsi maailmanpolitiikan polttopisteessä. Oli ollut hyvin merkille pantavaa, että ministeriöstä nimenomaan tiedusteltiin hänen halukkuuttaan. Tähän tehtävään ei määrättäisi ketään, Da Nangiin tuli saada motivoitunut toimija. Tuonenkurki oli heti tiennyt olevansa sellainen.

Ajatuksissaan Tuonenkurki oli ajelehtinut omaan työhuoneeseensa, jonne kuuli sihteerinsä äänen.

- Risto! Duangit vahvistivat juuri, neljä edustajaa tulee.

- Hienoa, ketkä?

- Et sinä niitä tunne, kirjoitan muistiota paraikaa.

- Kiitos, olet aarre!

***

Cadillac oli mustempi kuin tropiikin yö. Sen kromiosat kiilsivät, mutta muuten auto oli proosallinen ja hillitty. Se oli Yhdysvaltain Da Nangin konsulaatin peruskalustoa, jatketut luksusmallit oli varattu vain korkeimpien diplomaattien käyttöön. Sellaiseksi tuskin tunsi itseään luutnantti Benson. Sellaiseksi ei takuulla tuntenut itseään Aulis, joka pyyhki otsaltaan hikeä samalla kun vilkuili pysähtyneen auton ikkunasta rakennusta, johon hän kohta olisi astumassa muka kutsuttuna vieraana. Smokki tuntui aina vain vieraammalta, hän olisi maksanut paljon voidaakseen nyt olla omassa tukikohdassaan pelaamassa biljardia tuttujen palvelustoverien kanssa. Benson oli ollut vaitonainen ajomatkan ajan, ilmeisesti hän oli halunnut antaa Aulikselle hetken rauhan omien ajatustensa keskellä. Benson oli kertonut, että hänen oma sepiteroolinsa kutsuilla olisi sotilaallinen yhdyshenkilö. Auliksen rooliksi oli merkitty epämääräisesti neuvonantaja; tarkoitus oli, että isännät olettaisivat tämän turvamieheksi. Ajatus oli Auliksen mielestä naurettava.

Sisällä juhlissa tunnelma oli arvokas ja Aulis tunsi itsensä aina vain eksyneemmäksi. Hänet oli esitelty useille muille vieraille. Aulis oli parhaansa mukaan koettanut suoriutua salonkitapojen labyrintissa, mutta tunsi yhtä kaikki olevansa kuin, no, sammakko coctail-tilaisuudessa. Hänen onnekseen Benson oli päättänyt pysytellä hänen läheisyydessään, se loi edes jonkinlaisen puskurin hänen ja tämän kiiltokuvamaailman väliin. Sitten heidän seuraansa liittyi pitkä, harteikas ja vaaleatukkainen mies, jonka olemus paljasti, että tällä oli pitkä kokemus vastaavanlaisista tilaisuuksista. Myöskin oli helppo arvata, että hän liikkui täällä isännän ominaisuudessa.

- Ah, luutnantti Benson, otaksun. Suuri ilo tavata. Ja jos sallitte, näytätte ihastuttavalta tänä iltana.

- Mr Tuonenkurki, olette liiankin ystävällinen, ja ilo on kokonaan minun puolellani. Haluan suuresti kiittää ystävällisestä kutsustanne ja siitä, että sallitte meidän saapua näinkin runsaslukuisina.

- Voi, mitäpä ystävien kesken kiittelemään. Ymmärsinkö oikein, että teillä on lentäjätausta?

- Se on totta. Olen lentänyt tehtäviä myös täällä Vietnamissa.

Aulis kiinnitti huomiota siihen, että Benson ei erikseen maininnut mitään sähköpurjeista. Toki Tuonenkurki saattoi olla asiasta tietoinen, mutta ilmeisesti sitä ei kannattanut silti ehdoin tahdoin mainostaa.

- Olette varmasti suuri inspiraation lähde nuorille amerikkalaistytöille. Oma kotimaani on aina tavannut olla sukupuolten välisen tasa-arvon eturintamassa. Tiesittehän, että me annoimme ensimmäisenä Euroopassa naisille äänioikeuden?

- Mitäs muuta te olette tyrineet?

Auliksen ensikosketus kepeään coctail-keskusteluun olisi voinut olla pykälän pehmeämpi, kaksikin. Benson piti ilmeensä kurissa ja loihti kasvoilleen hymyn, sekä naurahti kepeästi, ikään kuin olisi ollut kovinkin mielissään seuralaisensa sukkeluudesta. Se puolestaan vapautti Tuonenkurjen, joka palkitsi Auliksen lohkaisun roimalla naurunpurkauksella, jota vielä voimisti lyömällä kämmenensä yhteen.

- Pidän tyylistänne! Luutnantti onkin valinnut seuralaisekseen oikean totuudentorven.

Benson hymyili mitä rakastettavimmin, mutta Aulis oli varma, että saattoi kuulla hampaiden narskunnan. Kunhan nyt ei pilaisi kiillettään.

- Mutta nyt vasta hoksaankin, tehän olette se kutsuvieraslistan mysteerimies, jonka koko nimeäkään emme tiedä. Miksi voin kutsua teitä, herra..?

- Aulis vaan.

Tuonenkurki näytti aina vain haltioituneemmalta.

- Minä olen Risto! Sinunlaisiasi kun olisi diplomaattikunnassa enemmän. Suomessa me emme perusta muodollisuuksista, mutta senhän sinä tietenkin jo tiedät. Mistä päin Yhdysvaltoja olet kotoisin?

- Sieltä täältä, mutta Louisianassa mä kasvoin.

- Etelän poikia, olisin voinut arvata. Teikäläisissä on sitä samaa konstailemattomuutta kuin minun kotikontujeni väessä Etelä-Pohjanmaalla. Mistä muuten olet saanut suomalaisen nimen?

- Mä itse asiassa kuulin asiasta vasta ihan hiljattain.

- Tiedätkö mitä se tarkoittaa?

- Ei hajuakaan.

- Sanan ”aulis” synonyymejä teidän kielessänne ovat esimerkiksi ”willing”, ”devoted” ja ”unselfish”. Se on nimi, joka kuvastaa kantajansa moraalista ylevyyttä sekä hänen ehdotonta vakaumustaan olla aina ystäviensä ja oikeaksi kokemiensa asioiden palveluksessa.

- No sehän olen just mä, Maggie voi vahvistaa.

Bensonin hymyn sulokkuus ei ollut kärsinyt kolhuakaan. Aulis alkoi silti huolestua, että vastapuolen kokeneet havainnoijat saattaisivat kiinnittää huomiota Bensonin aina vain paksummaksi pullistuvaan otsasuoneen. Olisi ehkä Auliksen, Bensonin ja vapaan maailman etu, että Tuonenkurjesta hankkiuduttaisiin eroon.

- Risto kuule, sä osaat järkätä kemut. Bilispöytää sulla tuskin on, mutta muuten ihan helvetin jees. Me ei nyt kuitenkaan haluta sitoa sua tässä tän enempää. Sulla on varmaan aika lailla noita isännän velvollisuuksia. Ja sitten meillä ton luutnantti Bensonin kanssa on myös vähän tota diplomaattikähmyilyä. Mutta vitun siistiä tavata ja tää kutsu oli tosiaan mun tän kauden ykkösjuttu. Katellaan taas ja loistoiltaa sulle.

- Aulis, kiitän sydämellisistä sanoistasi. Yhdessä asiassa olet kuitenkin väärässä. Minulla todellakin on poolbiljardipöytä yhdessä salongeistani. Ehkä vielä kokeilemme myöhemmin tänään. Oluttakin löytyy, niin suomalaista kuin amerikkalaista.

Tuonenkurki ja Benson hyvästelivät toisensa etiketin mukaisesti, sitten Tuonenkurki jatkoi matkaansa seuraavien vieraidensa luo ja Aulis ja Benson jäivät kahden.

- Toihan oli ihan rento jäbä. Kuis mulla meni noin yleisesti?

- Pakko myöntää, että huomattavasti paremmin kuin olin pelännyt. Ymmärtäkää kuitenkin, että juhlien isäntänä ja hieman eksentrisenä luonteena Tuonenkurki oli ehkä helpoin harjoittelukohde mitä teille tänä iltana siunaantuu. Lisäksi hän nähtävästi näki teissä jonkinlaisen sukulaissielun, luoja paratkoon. Seuraavien kontaktien kanssa neuvoisin pitäytymään etukäteen harjoitelluissa kuvioissa.

Juhlien jatko osoitti Aulikselle, että Benson oli ollut oikeassa. Sukulaissieluja oli turha odottaa lisää. Hän tapasi eri tason diplomaatteja rintamalinjojen molemmin puolin sekä kolmansilta osapuolilta. Myöskin hänelle esiteltiin paikallisten mahtisukujen edustajia, jotka olivat luoneet asemansa kivihiilellä tai oopiumilla. Tapaamiset olivat kepeimmilläänkin nöyryyttäviä, pahimmillaan traumatisoivia. Häntä katsottiin kuin hän olisi saapunut paikalle suoraan Roethlisbergerin putkesta. Kukaan ei kuunnellut mitään mitä hän sanoi, vaan kaikki tekivät parhaansa teeskennelläkseen, että paikalla ei olisi ollut ensimmäistäkään sammakkoa. Pahimpia kaikista olivat toiset amerikkalaiset. He saattoivat jopa Auliksen kuullen pahoitella toisille vieraille USA:n delegaation häpeällistä tasoa. Benson näki Auliksen ahdingon ja päätti, että juhlien hymyilyosuus saisi nyt päättyä.

- Kersantti, tiedän että tämä on ollut teille raskasta. Olette suoriutunut osastanne sankarillisesti. On kuitenkin aika alkaa valmistautua varsinaiseen tehtäväämme.

-Eli?

Aulis tunsi itsensä niin lakoon lyödyksi, ettei edes jaksanut osoittaa Bensonille mieltään olennaisesta kysymyksestä. Eli siitä, mikä oikeastaan oli heidän varsinainen tehtävänsä ja miksi Aulis saisi kuulla yksityiskohdat vasta nyt. Tuntikaudet oli kyllä käytetty siihen, että hänelle oli opetettu nimiltä ja ulkonäöltä koko äskeinen ihmissaasta.

- Seuratkaa minua.

Benson johdatti Auliksen suuren juhlasalin laidalle ja siitä edelleen pieneen käytävään, jossa ei sillä hetkellä ollut muita. Pian heidän seuraansa ilmestyi mies, joka ei vaikuttanut amerikkalaiselta. Benson vaihtoi hänen kanssaan muutaman sanan kielellä, jota Aulis ei ymmärtänyt. Sitten mies poistui ja Benson kääntyi Auliksen puoleen.

- Minulla on aikaa sanoa tämä vain kerran, joten kuunnelkaa tarkasti. Tasan neljän minuutin kuluttua kaksi merkittävää henkilöä tapaavat toisensa keskustellakseen asioista, joilla on sodan lopputuloksen kannalta ratkaiseva merkitys. Henkilöistä toinen on vihollispuolella, toinen siihen rinnastettavissa. Tapaaminen tapahtuu huoneessa, joka on tämän käytävän päässä täältä katsoen oikealla puolella. Meidän tehtävämme on saada huoneeseen ääntä tallentava laite, se on minulla käsilaukussani. Teidän tehtävänne on pitää vahtia. Nyt toimimme seuraavasti. Te pystytte siirtymään huoneen oven läheisyyteen huomaamattomasti, minä en. Menkää te siis sinne nyt heti suorinta tietä. Sijoittukaa käytävän päästä lähtevän portaikon alle. Minä saavun paikalle kiertotietä. Jos kaikki sujuu hyvin, keskustelemme seuraavan kerran kun tehtävä on jo suoritettu. Menkää.

Tämän sanottuaan Benson lähti juhlasalin reunaa pitkin valitsemalleen kiertotielle ja jätti Auliksen yksin toljottamaan. Auliksen ohjeet olivat olleet yksinkertaiset, mutta silti käsittämättömät. Auliksen tulisi pitää vahtia, mutta mitä se oikeastaan tarkoitti? Jos jotain tapahtuisi, mitä Auliksen pitäisi tehdä? Mistään varoitussignaaleista tai muista varotoimista ei oltu sovittu. Miten Benson saattoi olla noin leväperäinen?

135 sekuntia myöhemmin Aulis kyyhötti väijypaikassaan portaiden alla ja kuuli vaimean vislauksen. Hän havaitsi Bensonin, joka seisoi seinän vierustalla noin viiden metrin päässä. Paikasta oli näkösuoja juhlasalin suuntaan. Aulis siirtyi parilla loikalla Bensonin luo. Tämä kumartui Auliksen puoleen ja kuiskasi kiireisen oloisesti:

- Nyt on pakko soveltaa. Tallennuslaite on rikki, teidän tulee toimia.

- Täh? En mä ymmärrä tekniikasta mitään.

- Ei pidäkään. Hypätkää sisään.

Benson oli avannut käsilaukkunsa ja katsoi Aulista hoputtavin silmin.

- Et sä jumalatua voi tarkoittaa…

- Sisään nyt, aika loppuu!

- Vittu näitä bileitä…

Sadattelujen saattelemana Aulis sukelsi Bensonin käsilaukun syövereihin. Laukun suu sulkeutui hänen yllään, mutta helpotuksekseen hän näki, että Benson oli jättänyt lukitusmekanismin raolleen siten, että se salli hengittämisen. Aulis yritti löytää itselleen tilaa ja asentoa, jossa olla ja toimia. Erinäiset naisen käsilaukun sisältöön lukeutuvat esineet tekivät hänen hetkellisestä vankikopistaan kidutuskammion. Aluksi hänet oli lukittu hiusharjan ja taskupeilin väliin siten, että hän tunsi itsensä maailman itsetietoisimmaksi fakiiriksi. Siitä kiipelistä selvittyään hän löysi itsensä lukuisten purkkien ja purnukoiden puristuksesta.

- Kuinka perkeleen monta tököttiä se lentäjänkin naama tarvitsee!

Aulis potki vahvoilla raajoillaan itselleen elintilaa. Tilaa syntyikin, mutta siinä tuoksinassa hän tuli aukaisseeksi yhden purnukoista. Hän ei tiennyt, oliko voiteen tarkoitus kuoria, kosteuttaa, rentouttaa vai voimaannuttaa. Auliksen kohdalla se nyt vain tunkeutui joka paikkaan ja omalla tavallaan sinetöi hänen iltansa ainutkertaisuuden. Samassa hän tunsi kuinka käsilaukku tömähti kovalle alustalle, sitten tuli hiljaista. Pari kolme sekuntia myöhemmin hän oli kuulevinaan oven kolahduksen, mikä oletettavasti tarkoitti Bensonin poistuneen huoneesta.

Hiljaisuutta kesti 28 sekuntia. Sitten ovi kävi taas, se kaiketi tiesi vapaan maailman vihollisten ilmaantumista. Huoneeseen todella saapui yhtä useampi henkilö. Huoneessa alkoi keskustelu, jota ei käyty millään Aulikselle tutulla kielellä. Aulis teki kaikkensa keskittyäkseen. Hänet oli nujerrettu henkilönä, hänet oli kuohittu sotilaana. Hänet oli vangittu naisen käsilaukkuun ja hänet oli rasvattu salvalla, jonka mainoksessa ranskatar sai raisiolaisen perheenäidin uskomaan, että tämän sisällä asui jumalatar. Ja silti hän keskittyi. Hän keskittyi kuullakseen, mitä vihollinen sanoi vieraalla kielellä. Hän teki kaiken sen, mitä GI:n piti.

Automatka USA:n konsulaatista takaisin tukikohtaan oli hiljainen. Aulis oli päässyt suihkuun pestäkseen itsestään enimmät niljat. Lähes koko matkan Aulis oli vain tuijottanut eteensä, eikä Benson ollut halunnut vaivata häntä. Sitten Aulis aloitti soinnittomalla äänellä.

- Mitä sille nauhurille tapahtui?

- Anteeksi?

- Mitä sille tapahtui? Sille nauhurille, sille tallentimelle, niinkuin sä sanoit. Mikä sille tuli?

- Mistä minä voisin tietää?
- Saanko mä nähdä sen?

- Anteeksi?

- Älä pyytele koko ajan anteeksi. Saanko mä nähdä sen tallentimen, sen joka meni rikki?

- Mitä te nyt höpsitte?

Benson yritti saada ääneensä samaa tenhoa, jolla aiemmin oli onnistunut vaientamaan Auliksen, mutta epäonnistui pahoin.

- Vitun sopivasti sattui.

- Mikä sattui?

- Benson kuule, mä olen ehtinyt laskea tässä yhteen yksi ja kaksi ja vähän muutakin. Sulta hajoaa käsilaukkuun sopiva laite, ja kas kummaa sulla onkin käytössäsi käsilaukkuun sopiva maavoimien sotilas. Sulla ei ollut mitään vitun talleninta. Mä olin sun tallennin.

Benson ei sanonut mitään, joten Aulis jatkoi.

- Jos homma menisi puihin ja sieltä löytyisi amerikkalainen nauhuri, niin Amerikalla olisi seliteltävää. Mutta jos sieltä löytyykin vain yksi amerikkalainen, niin se amerikkalainen on kusessa. Liippaako yhtään läheltä?

Benson oli tuijottanut kivikasvoisena tietä ohjastamansa auton ratin takaa, mutta virkkoi lopulta:

- Olette päässyt erityistehtäviin. Miksi luulitte meidän tarvitsevan teitä? Tarkka-ampujataitojenne vuoksi?

- Kyllä mä aina välillä osun.

- En usko, että edes maavoimien tarkka-ampujakoulun motto kuuluu ”Aina me välillä osutaan”.

- Vittu sua Benson. Vittu sua ja sun kaltaisias!

***

Mitäs tuumitte lapset? Eikös ollut kiva kuulla Auliksesta taas? Nyt näyttää siltä, että Aulis ja Maggie päätyivät vähän möksöttämään toisilleen, mutta sellaistahan se välillä on, eikö vaan? Kyllä se kaveruus aina kuitenkin lopulta esiin kaivetaan. Nyt vain odotellaan uutta tarinaa. Luulen, että sitä ei tarvitse odottaa kovin kauan. Nyt simmut kiinni kaikki ja unta palloon!