#8

Heipähei taas kaikki lapset! Te olettekin kuulemma jo kummastelleet, että mitenkä siitä Aulis-sammakosta ei ole kuulunut mitään. Te kaikki Auliksen ystävät varmaan muistatte, että Aulis on vähän erilainen. Mutta erilaisuudessahan ei lapset ole mitään hävettävää, eikös niin. Joku meistä on vähän ujo, toisella voi olla hörökorvat ja joku taas erittää kehollaan voimakkaita hallusinogeenejä. Aulis on välillä hieman omissa maailmoissaan, tai kenenkä maailmoissa milloinkin. Joskus päivän, joskus kaksi vuotta. Nyt Aulis on kuitenkin taas juttutuulella ja kiva tarinamme voi jatkua, kaikki kuulolle!

***

Risto Tuonenkurki käveli pitkin käytävää ja näytti kiireiseltä. Kiirettä hänellä pitikin. Kiire johtui tekemisen paljoudesta sekä siitä, että Tuonenkurki ei vielä ollut täysin sisäistänyt uuden toimipaikkansa pohjapiirrosta. Käytävillä haahuiluun hukattu aika sai hänet ärtyneeksi, pian hän kuitenkin saavutti määränpäänsä. Tuonenkurki astui sisään toimistohuoneeseen, josta johti ovi edelleen toiseen toimistoon. Tuo toinen toimisto oli hänen uusi työhuoneensa, tässä tilassa puolestaan työskenteli hänen sihteerinsä.

- Saakeli tätä viime hetkien häslinkiä. Ovathan asiat varmasti hoidossa?

- Vedäpä Risto nyt hetki henkeä. On näitä sumplittu ennenkin.

Tuonenkurjen sihteeri Pirkko Vasama ei edes nostanut katsettaan esimiestään kohden, vaan jatkoi työtään rauhallisin ja määrätietoisin ottein. Tuonenkurki olisi toivonut sihteeriltään hieman muodollisempaa puhuttelua, mutta nainen oli häntä itseään jonkin verran iäkkäämpi, eikä hän ollut tohtinut ottaa asiaa puheeksi. Pirkko oli sitä paitsi työssään juuri niin pätevä ja kokenut, kuin mitä hänen välinpitämättömältä vaikuttava vastauksensa antoi ymmärtää. Tuonenkurki oli katsonut parhaimmaksi sopeutua ja oli myös pakottanut itsensä sinuttelemaan alaistaan. Salaa sisällään hän toivoi, että hänen diplomaattiopintojensa aikainen tapakouluttaja Varpu Mielonen ei saisi koskaan kuulla asiasta.

- Onko Duangin tai Thanhin klaaneilta tullut vahvistusta?

- Duangeilta ei ole vielä pitänytkään tulla ja Thanhit eivät tapaa vahvistaa ollenkaan. Uskon heidän kuitenkin lähettävän jonkun.

- Entä amerikkalaiset?

- Sieltä ollaan tulossa odotettua isommalla porukalla. Normaalia diplomaattikuntaa; Brees, Jackson, Rivers. Heidän lisäkseen sekalainen seurakunta tuntemattomia. Siinä joukossa on varmasti turvahenkilöstöä, voi myös olla että jenkit haluavat syystä tai toisesta näyttäytyä isolla joukolla.

- Liekö mukana vakoojia?

- Tosissasiko kysyt?

Vasama loi Tuonenkurkeen hieman vinon katseen ja jonkinlaisen hymyn tapaisen. Tuonenkurki naurahti vastaukseksi, hän ymmärsi piikin. Illan juhlatilaisuus tulisi kuhisemaan vakoojia kaikilta kuviteltavissa olevilta tahoilta. Ja varmaan vielä parilta muultakin. Se ei suinkaan ollut Tuonenkurjen tavoitteena, mutta se olisi hänen tahtomiensa kutsujen vääjäämätön sivutuote. Tuonenkurki tunsi jälleen helpotusta siitä, että Pirkolla oli ennestään vankka kokemus alueella toimimisesta. Pirkko oli työskennellyt Alankomaiden Hanoin lähetystössä jo ennen sotatoimien eskaloitumista. Pirkko oli saapunut Kaakkois-Aasiaan miehen perässä, eronnut ja päättänyt jäädä. Hänellä oli kirjava työkokemus useiden länsimaiden edustustoista Vietnamissa ja Thaimaassa. Tuonenkurki ymmärsi päivä päivältä paremmin, miksi Suomen ulkoministeriön kansliapäällikkö oli vaatinut häntä ottamaan sihteerikseen juuri Pirkko Vasaman, vaikka Tuonenkurjella oli ollut pitkä ja luottamuksellinen työsuhde edellisen sihteerinsä kanssa kolmessa aiemmassa asemapaikassa. Vuosi sitten Tuonenkurki oli saanut yhteydenoton ulkoministeriöstä. Hän oli tuolloin toiminut Suomen suurlähettiläänä Itävallassa. Wienin pesti oli ollut jotain, mistä useimmat diplomaattikoulutukseen hakeutuvat unelmoivat. Tuonenkurki oli itsekin pitänyt sitä aluksi lottovoittona. Hyväpalkkainen edustustyö vakaassa, vauraassa länsimaassa. Vähitellen se oli kuitenkin alkanut tuntua tylsältä. Kun hän sitten oli vastaanottanut ministeriön viestin, se oli tuntunut vastaukselta hänen rukouksiinsa. Kyseessä oli matalan profiilin pesti, mutta se sijaitsi maailmanpolitiikan polttopisteessä. Oli ollut hyvin merkille pantavaa, että ministeriöstä nimenomaan tiedusteltiin hänen halukkuuttaan. Tähän tehtävään ei määrättäisi ketään, Da Nangiin tuli saada motivoitunut toimija. Tuonenkurki oli heti tiennyt olevansa sellainen.

Ajatuksissaan Tuonenkurki oli ajelehtinut omaan työhuoneeseensa, jonne kuuli sihteerinsä äänen.

- Risto! Duangit vahvistivat juuri, neljä edustajaa tulee.

- Hienoa, ketkä?

- Et sinä niitä tunne, kirjoitan muistiota paraikaa.

- Kiitos, olet aarre!

***

Cadillac oli mustempi kuin tropiikin yö. Sen kromiosat kiilsivät, mutta muuten auto oli proosallinen ja hillitty. Se oli Yhdysvaltain Da Nangin konsulaatin peruskalustoa, jatketut luksusmallit oli varattu vain korkeimpien diplomaattien käyttöön. Sellaiseksi tuskin tunsi itseään luutnantti Benson. Sellaiseksi ei takuulla tuntenut itseään Aulis, joka pyyhki otsaltaan hikeä samalla kun vilkuili pysähtyneen auton ikkunasta rakennusta, johon hän kohta olisi astumassa muka kutsuttuna vieraana. Smokki tuntui aina vain vieraammalta, hän olisi maksanut paljon voidaakseen nyt olla omassa tukikohdassaan pelaamassa biljardia tuttujen palvelustoverien kanssa. Benson oli ollut vaitonainen ajomatkan ajan, ilmeisesti hän oli halunnut antaa Aulikselle hetken rauhan omien ajatustensa keskellä. Benson oli kertonut, että hänen oma sepiteroolinsa kutsuilla olisi sotilaallinen yhdyshenkilö. Auliksen rooliksi oli merkitty epämääräisesti neuvonantaja; tarkoitus oli, että isännät olettaisivat tämän turvamieheksi. Ajatus oli Auliksen mielestä naurettava.

Sisällä juhlissa tunnelma oli arvokas ja Aulis tunsi itsensä aina vain eksyneemmäksi. Hänet oli esitelty useille muille vieraille. Aulis oli parhaansa mukaan koettanut suoriutua salonkitapojen labyrintissa, mutta tunsi yhtä kaikki olevansa kuin, no, sammakko coctail-tilaisuudessa. Hänen onnekseen Benson oli päättänyt pysytellä hänen läheisyydessään, se loi edes jonkinlaisen puskurin hänen ja tämän kiiltokuvamaailman väliin. Sitten heidän seuraansa liittyi pitkä, harteikas ja vaaleatukkainen mies, jonka olemus paljasti, että tällä oli pitkä kokemus vastaavanlaisista tilaisuuksista. Myöskin oli helppo arvata, että hän liikkui täällä isännän ominaisuudessa.

- Ah, luutnantti Benson, otaksun. Suuri ilo tavata. Ja jos sallitte, näytätte ihastuttavalta tänä iltana.

- Mr Tuonenkurki, olette liiankin ystävällinen, ja ilo on kokonaan minun puolellani. Haluan suuresti kiittää ystävällisestä kutsustanne ja siitä, että sallitte meidän saapua näinkin runsaslukuisina.

- Voi, mitäpä ystävien kesken kiittelemään. Ymmärsinkö oikein, että teillä on lentäjätausta?

- Se on totta. Olen lentänyt tehtäviä myös täällä Vietnamissa.

Aulis kiinnitti huomiota siihen, että Benson ei erikseen maininnut mitään sähköpurjeista. Toki Tuonenkurki saattoi olla asiasta tietoinen, mutta ilmeisesti sitä ei kannattanut silti ehdoin tahdoin mainostaa.

- Olette varmasti suuri inspiraation lähde nuorille amerikkalaistytöille. Oma kotimaani on aina tavannut olla sukupuolten välisen tasa-arvon eturintamassa. Tiesittehän, että me annoimme ensimmäisenä Euroopassa naisille äänioikeuden?

- Mitäs muuta te olette tyrineet?

Auliksen ensikosketus kepeään coctail-keskusteluun olisi voinut olla pykälän pehmeämpi, kaksikin. Benson piti ilmeensä kurissa ja loihti kasvoilleen hymyn, sekä naurahti kepeästi, ikään kuin olisi ollut kovinkin mielissään seuralaisensa sukkeluudesta. Se puolestaan vapautti Tuonenkurjen, joka palkitsi Auliksen lohkaisun roimalla naurunpurkauksella, jota vielä voimisti lyömällä kämmenensä yhteen.

- Pidän tyylistänne! Luutnantti onkin valinnut seuralaisekseen oikean totuudentorven.

Benson hymyili mitä rakastettavimmin, mutta Aulis oli varma, että saattoi kuulla hampaiden narskunnan. Kunhan nyt ei pilaisi kiillettään.

- Mutta nyt vasta hoksaankin, tehän olette se kutsuvieraslistan mysteerimies, jonka koko nimeäkään emme tiedä. Miksi voin kutsua teitä, herra..?

- Aulis vaan.

Tuonenkurki näytti aina vain haltioituneemmalta.

- Minä olen Risto! Sinunlaisiasi kun olisi diplomaattikunnassa enemmän. Suomessa me emme perusta muodollisuuksista, mutta senhän sinä tietenkin jo tiedät. Mistä päin Yhdysvaltoja olet kotoisin?

- Sieltä täältä, mutta Louisianassa mä kasvoin.

- Etelän poikia, olisin voinut arvata. Teikäläisissä on sitä samaa konstailemattomuutta kuin minun kotikontujeni väessä Etelä-Pohjanmaalla. Mistä muuten olet saanut suomalaisen nimen?

- Mä itse asiassa kuulin asiasta vasta ihan hiljattain.

- Tiedätkö mitä se tarkoittaa?

- Ei hajuakaan.

- Sanan ”aulis” synonyymejä teidän kielessänne ovat esimerkiksi ”willing”, ”devoted” ja ”unselfish”. Se on nimi, joka kuvastaa kantajansa moraalista ylevyyttä sekä hänen ehdotonta vakaumustaan olla aina ystäviensä ja oikeaksi kokemiensa asioiden palveluksessa.

- No sehän olen just mä, Maggie voi vahvistaa.

Bensonin hymyn sulokkuus ei ollut kärsinyt kolhuakaan. Aulis alkoi silti huolestua, että vastapuolen kokeneet havainnoijat saattaisivat kiinnittää huomiota Bensonin aina vain paksummaksi pullistuvaan otsasuoneen. Olisi ehkä Auliksen, Bensonin ja vapaan maailman etu, että Tuonenkurjesta hankkiuduttaisiin eroon.

- Risto kuule, sä osaat järkätä kemut. Bilispöytää sulla tuskin on, mutta muuten ihan helvetin jees. Me ei nyt kuitenkaan haluta sitoa sua tässä tän enempää. Sulla on varmaan aika lailla noita isännän velvollisuuksia. Ja sitten meillä ton luutnantti Bensonin kanssa on myös vähän tota diplomaattikähmyilyä. Mutta vitun siistiä tavata ja tää kutsu oli tosiaan mun tän kauden ykkösjuttu. Katellaan taas ja loistoiltaa sulle.

- Aulis, kiitän sydämellisistä sanoistasi. Yhdessä asiassa olet kuitenkin väärässä. Minulla todellakin on poolbiljardipöytä yhdessä salongeistani. Ehkä vielä kokeilemme myöhemmin tänään. Oluttakin löytyy, niin suomalaista kuin amerikkalaista.

Tuonenkurki ja Benson hyvästelivät toisensa etiketin mukaisesti, sitten Tuonenkurki jatkoi matkaansa seuraavien vieraidensa luo ja Aulis ja Benson jäivät kahden.

- Toihan oli ihan rento jäbä. Kuis mulla meni noin yleisesti?

- Pakko myöntää, että huomattavasti paremmin kuin olin pelännyt. Ymmärtäkää kuitenkin, että juhlien isäntänä ja hieman eksentrisenä luonteena Tuonenkurki oli ehkä helpoin harjoittelukohde mitä teille tänä iltana siunaantuu. Lisäksi hän nähtävästi näki teissä jonkinlaisen sukulaissielun, luoja paratkoon. Seuraavien kontaktien kanssa neuvoisin pitäytymään etukäteen harjoitelluissa kuvioissa.

Juhlien jatko osoitti Aulikselle, että Benson oli ollut oikeassa. Sukulaissieluja oli turha odottaa lisää. Hän tapasi eri tason diplomaatteja rintamalinjojen molemmin puolin sekä kolmansilta osapuolilta. Myöskin hänelle esiteltiin paikallisten mahtisukujen edustajia, jotka olivat luoneet asemansa kivihiilellä tai oopiumilla. Tapaamiset olivat kepeimmilläänkin nöyryyttäviä, pahimmillaan traumatisoivia. Häntä katsottiin kuin hän olisi saapunut paikalle suoraan Roethlisbergerin putkesta. Kukaan ei kuunnellut mitään mitä hän sanoi, vaan kaikki tekivät parhaansa teeskennelläkseen, että paikalla ei olisi ollut ensimmäistäkään sammakkoa. Pahimpia kaikista olivat toiset amerikkalaiset. He saattoivat jopa Auliksen kuullen pahoitella toisille vieraille USA:n delegaation häpeällistä tasoa. Benson näki Auliksen ahdingon ja päätti, että juhlien hymyilyosuus saisi nyt päättyä.

- Kersantti, tiedän että tämä on ollut teille raskasta. Olette suoriutunut osastanne sankarillisesti. On kuitenkin aika alkaa valmistautua varsinaiseen tehtäväämme.

-Eli?

Aulis tunsi itsensä niin lakoon lyödyksi, ettei edes jaksanut osoittaa Bensonille mieltään olennaisesta kysymyksestä. Eli siitä, mikä oikeastaan oli heidän varsinainen tehtävänsä ja miksi Aulis saisi kuulla yksityiskohdat vasta nyt. Tuntikaudet oli kyllä käytetty siihen, että hänelle oli opetettu nimiltä ja ulkonäöltä koko äskeinen ihmissaasta.

- Seuratkaa minua.

Benson johdatti Auliksen suuren juhlasalin laidalle ja siitä edelleen pieneen käytävään, jossa ei sillä hetkellä ollut muita. Pian heidän seuraansa ilmestyi mies, joka ei vaikuttanut amerikkalaiselta. Benson vaihtoi hänen kanssaan muutaman sanan kielellä, jota Aulis ei ymmärtänyt. Sitten mies poistui ja Benson kääntyi Auliksen puoleen.

- Minulla on aikaa sanoa tämä vain kerran, joten kuunnelkaa tarkasti. Tasan neljän minuutin kuluttua kaksi merkittävää henkilöä tapaavat toisensa keskustellakseen asioista, joilla on sodan lopputuloksen kannalta ratkaiseva merkitys. Henkilöistä toinen on vihollispuolella, toinen siihen rinnastettavissa. Tapaaminen tapahtuu huoneessa, joka on tämän käytävän päässä täältä katsoen oikealla puolella. Meidän tehtävämme on saada huoneeseen ääntä tallentava laite, se on minulla käsilaukussani. Teidän tehtävänne on pitää vahtia. Nyt toimimme seuraavasti. Te pystytte siirtymään huoneen oven läheisyyteen huomaamattomasti, minä en. Menkää te siis sinne nyt heti suorinta tietä. Sijoittukaa käytävän päästä lähtevän portaikon alle. Minä saavun paikalle kiertotietä. Jos kaikki sujuu hyvin, keskustelemme seuraavan kerran kun tehtävä on jo suoritettu. Menkää.

Tämän sanottuaan Benson lähti juhlasalin reunaa pitkin valitsemalleen kiertotielle ja jätti Auliksen yksin toljottamaan. Auliksen ohjeet olivat olleet yksinkertaiset, mutta silti käsittämättömät. Auliksen tulisi pitää vahtia, mutta mitä se oikeastaan tarkoitti? Jos jotain tapahtuisi, mitä Auliksen pitäisi tehdä? Mistään varoitussignaaleista tai muista varotoimista ei oltu sovittu. Miten Benson saattoi olla noin leväperäinen?

135 sekuntia myöhemmin Aulis kyyhötti väijypaikassaan portaiden alla ja kuuli vaimean vislauksen. Hän havaitsi Bensonin, joka seisoi seinän vierustalla noin viiden metrin päässä. Paikasta oli näkösuoja juhlasalin suuntaan. Aulis siirtyi parilla loikalla Bensonin luo. Tämä kumartui Auliksen puoleen ja kuiskasi kiireisen oloisesti:

- Nyt on pakko soveltaa. Tallennuslaite on rikki, teidän tulee toimia.

- Täh? En mä ymmärrä tekniikasta mitään.

- Ei pidäkään. Hypätkää sisään.

Benson oli avannut käsilaukkunsa ja katsoi Aulista hoputtavin silmin.

- Et sä jumalatua voi tarkoittaa…

- Sisään nyt, aika loppuu!

- Vittu näitä bileitä…

Sadattelujen saattelemana Aulis sukelsi Bensonin käsilaukun syövereihin. Laukun suu sulkeutui hänen yllään, mutta helpotuksekseen hän näki, että Benson oli jättänyt lukitusmekanismin raolleen siten, että se salli hengittämisen. Aulis yritti löytää itselleen tilaa ja asentoa, jossa olla ja toimia. Erinäiset naisen käsilaukun sisältöön lukeutuvat esineet tekivät hänen hetkellisestä vankikopistaan kidutuskammion. Aluksi hänet oli lukittu hiusharjan ja taskupeilin väliin siten, että hän tunsi itsensä maailman itsetietoisimmaksi fakiiriksi. Siitä kiipelistä selvittyään hän löysi itsensä lukuisten purkkien ja purnukoiden puristuksesta.

- Kuinka perkeleen monta tököttiä se lentäjänkin naama tarvitsee!

Aulis potki vahvoilla raajoillaan itselleen elintilaa. Tilaa syntyikin, mutta siinä tuoksinassa hän tuli aukaisseeksi yhden purnukoista. Hän ei tiennyt, oliko voiteen tarkoitus kuoria, kosteuttaa, rentouttaa vai voimaannuttaa. Auliksen kohdalla se nyt vain tunkeutui joka paikkaan ja omalla tavallaan sinetöi hänen iltansa ainutkertaisuuden. Samassa hän tunsi kuinka käsilaukku tömähti kovalle alustalle, sitten tuli hiljaista. Pari kolme sekuntia myöhemmin hän oli kuulevinaan oven kolahduksen, mikä oletettavasti tarkoitti Bensonin poistuneen huoneesta.

Hiljaisuutta kesti 28 sekuntia. Sitten ovi kävi taas, se kaiketi tiesi vapaan maailman vihollisten ilmaantumista. Huoneeseen todella saapui yhtä useampi henkilö. Huoneessa alkoi keskustelu, jota ei käyty millään Aulikselle tutulla kielellä. Aulis teki kaikkensa keskittyäkseen. Hänet oli nujerrettu henkilönä, hänet oli kuohittu sotilaana. Hänet oli vangittu naisen käsilaukkuun ja hänet oli rasvattu salvalla, jonka mainoksessa ranskatar sai raisiolaisen perheenäidin uskomaan, että tämän sisällä asui jumalatar. Ja silti hän keskittyi. Hän keskittyi kuullakseen, mitä vihollinen sanoi vieraalla kielellä. Hän teki kaiken sen, mitä GI:n piti.

Automatka USA:n konsulaatista takaisin tukikohtaan oli hiljainen. Aulis oli päässyt suihkuun pestäkseen itsestään enimmät niljat. Lähes koko matkan Aulis oli vain tuijottanut eteensä, eikä Benson ollut halunnut vaivata häntä. Sitten Aulis aloitti soinnittomalla äänellä.

- Mitä sille nauhurille tapahtui?

- Anteeksi?

- Mitä sille tapahtui? Sille nauhurille, sille tallentimelle, niinkuin sä sanoit. Mikä sille tuli?

- Mistä minä voisin tietää?
- Saanko mä nähdä sen?

- Anteeksi?

- Älä pyytele koko ajan anteeksi. Saanko mä nähdä sen tallentimen, sen joka meni rikki?

- Mitä te nyt höpsitte?

Benson yritti saada ääneensä samaa tenhoa, jolla aiemmin oli onnistunut vaientamaan Auliksen, mutta epäonnistui pahoin.

- Vitun sopivasti sattui.

- Mikä sattui?

- Benson kuule, mä olen ehtinyt laskea tässä yhteen yksi ja kaksi ja vähän muutakin. Sulta hajoaa käsilaukkuun sopiva laite, ja kas kummaa sulla onkin käytössäsi käsilaukkuun sopiva maavoimien sotilas. Sulla ei ollut mitään vitun talleninta. Mä olin sun tallennin.

Benson ei sanonut mitään, joten Aulis jatkoi.

- Jos homma menisi puihin ja sieltä löytyisi amerikkalainen nauhuri, niin Amerikalla olisi seliteltävää. Mutta jos sieltä löytyykin vain yksi amerikkalainen, niin se amerikkalainen on kusessa. Liippaako yhtään läheltä?

Benson oli tuijottanut kivikasvoisena tietä ohjastamansa auton ratin takaa, mutta virkkoi lopulta:

- Olette päässyt erityistehtäviin. Miksi luulitte meidän tarvitsevan teitä? Tarkka-ampujataitojenne vuoksi?

- Kyllä mä aina välillä osun.

- En usko, että edes maavoimien tarkka-ampujakoulun motto kuuluu ”Aina me välillä osutaan”.

- Vittu sua Benson. Vittu sua ja sun kaltaisias!

***

Mitäs tuumitte lapset? Eikös ollut kiva kuulla Auliksesta taas? Nyt näyttää siltä, että Aulis ja Maggie päätyivät vähän möksöttämään toisilleen, mutta sellaistahan se välillä on, eikö vaan? Kyllä se kaveruus aina kuitenkin lopulta esiin kaivetaan. Nyt vain odotellaan uutta tarinaa. Luulen, että sitä ei tarvitse odottaa kovin kauan. Nyt simmut kiinni kaikki ja unta palloon!

#7

(Julkaistu Facebookissa 30.1.2016)

Tänään Aulis ja Maggie lähtevätkin pelastamaan vapaata maailmaa. Se on eri kiva juttu, koska sehän onkin se kaikista kivoin maailma, vai mitä? Saavatkohan kommarit vapista? Katsotaanpa.

***

- Mitä nyt?

Auliksen ääni oli ärtyisä. Yksikkö oli herännyt päivään tavalliseen tapaan ja nauttinut aamiaisen. Koska tänäänkään ei olisi mitään erityistä palvelusta, Aulis oli useimpien muiden tapaan palannut parakeille nauttiakseen vielä tunnin, parin ylimääräisistä unista. Nyt Bob oli tullut tönimään hänet hereille.

- Sun tyttöystäväs on täällä.

- Mikä vitun tyttöystävä?

- Se ilmavoimien luti. Käski hakea sut.

Aulis nousi punkaltaan hitaasti ja ähkien. Maggien tapaaminen oli Aulikselle suloista kuin vesi nääntyvälle, mutta Aulis ei pitänyt siitä, että hänen uniaan häirittiin.

- Eikö ne saatanan purjehtijat nuku koskaan?

Aulis kiskoi laiskasti päälleen lähimpiä löytämiään vaatekappaleita ja raahusti kohden yleistiloja, missä Bob oli kertonut Bensonin odottavan. Benson oli ilmetty itsensä. Kaunis, tehokas ja vaarallinen.

- Hyvää aamupäivää, kersantti. Tarkoitukseni oli kysyä, herätinkö, mutta näkemäni perusteella kysymys olisi tarpeeton. Tarvitsetteko ehkä ison kupillisen kahvia?

- Pusu voisi auttaa.

- Ehkäpä, mutta vain kahvia on tarjolla.

- Haetaan sitten sitä. Mä kylläkin luulen, että pelihuoneessa on nyt jätkiä pelaamassa bilistä. Voit sä tietty käskeä ne lähtemään, mutta se ei pidemmän päälle tee susta kovin suosittua täällä.

- Taistelijat ovat pelihetkensä ansainneet, me emme häiritse heitä. Kun olette juonut kahvinne, me siirrymme autolleni ja ajamme minun tukikohtaani.

- Että tosta noin vaan? Ei mulla ole lupaa poistua tästä tukikohdasta. Ja totta puhuen mä olen saanut siitä paskaputkesta toistaiseksi tarpeekseni.

- Te olette suorittamassa erikoistehtävää, teitä eivät nyt sido tavanomaiset rajoitteet.

- Tietääkö Jablonski tästä?

- Ilmoitamme hänelle kun olemme perillä.

- Ei jumalauta, hulluhan sä olet! Mä syyllistyn sotilaskarkuruuteen!

- Kersantti, minulle ja ennen kaikkea esimiehilleni on annettu erittäin laajat valtuudet tehtävämme läpi viemiseen. Takaan, että teille ei koidu mitään ikävyyksiä. Enkä veisi teitä tukikohdan ulkopuolelle mitättömistä syistä. On tapahtunut yllättävä käänne ja meidän tulee toimia viivytyksittä. Selitän matkalla. Mistä täältä saa sitä kahvia? Minullekin maistuisi kupillinen.

Kahvit juotiin ja autolle siirryttiin. Ajomatka oli pituudeltaan noin kaksikymmentä kilometriä, mutta lukuisten tarkastuspisteiden ja muiden turvatoimien vuoksi siihen menisi aikaa lähes tunti. Ensi alkuun autossa vallitsi hiljaisuus. Aulis katseli ikkunasta vehreän sademetsän verhoamia kukkuloita. Toisinaan Aulis mietti, miksi USA tapasi käydä sotansa vain kauniissa paikoissa. Sellaisissa, jotka ilman sotaa olivat maanpäällisiä paratiiseja. Eikö joskus voisi sotia vaikka aavikolla joitain beduiineja vastaan? Pitkään hiljaisuutta ei kestänyt, vaan Benson alkoi selittää Aulikselle edessä olevia haasteita.

- Kersantti, tunnetteko maan nimeltä Suomi?

- Finland? Siis olen mä ton joskus nimeltä kuullut, mutta siihen melkein jää. Täällä päin se ei ole, onko se Keski-Amerikassa?

- Ei, vaan Euroopassa. Hyvin pohjoisessa.

- Okei. Kummalla puolella ne on?

- Siinäpä se, eivät kummallakaan. Se on puolueeton maa.

- Eikös sellaiset ole vähän reppanoita?

- Se riippuu asianhaaroista. Teidän arvomaailmanne tuntien saatatte arvostaa sitä, että toisessa maailmansodassa ne tappoivat yli 300 000 kommunistia.

- No siinä on tekemisen meininkiä. Miksi ne ei sitten ole meidän puolella?

- Siinä juuri tulevat kuvaan ne asianhaarat. Liittoutuminen ja liittoutumattomuus ovat reunavaltioille, varsinkin pienille, melko monimutkainen ulko- ja sisäpoliittinen soppa. On muuten hieman yllättävää, että Suomi on teille täysin tuntematon paikka.

- Miksi, näytänkö mä eskimolta?

- Ette, mutta nimenne on suomalainen.

- Häh?

- Ettekö todella tiennyt sitä? Miksi teille on annettu sellainen nimi?

- No mun vanhemmat nyt oli mitä oli. Onko se yllätys? Samoissa mehuissa ne ui kuin mäkin.

Keskustelu taukosi, kun saavuttiin tarkastuspisteelle. Vaikka Benson oli vakuuttanut, että tukikohdasta poistuminen meni sääntöjen ja normien mukaan, Aulista silti hieman jännitti, mitä nyt tapahtuisi. Kun he etenivät jonossa tarkastuspisteen puomille, nuori alikersantti tuli heidän autonsa luo ja Benson avasi kuljettajan puolen ikkunan.

- Aamupäivää, ma'am. Saisinko nähdä henkilöpaperinne. Kiitän. Ja kaikki näkyisi olevan kunnossa. Kersantti?

Aulis ei tiennyt mitä hänen tulisi sanoa tai tehdä. Ei hänen tarvinnutkaan, sillä Benson otti ohjat.

- Alikersantti, hän on minun seurassani, ette tarvitse hänen papereitaan.

- Ma'am, valitettavasti minun täytyy...

Benson oli tällä välin kaivanut esiin jonkinlaisen henkilökorttia muistuttavan dokumentin, jota hän nyt näytti alikersantille. Alikersantti katsoi korttia lyhyen hetken ja viittoi palvelustoveriaan nostamaan puomin.

- Hyvää matkaa ja mukavaa päivän jatkoa ma'am, kersantti.

Aulis katseli kummissaan Bensoniin, joka kiihdytti autoa takaisin matkanopeuteen, kun oli ensin luovinut ulos tarkastuspisteen puomien ja betoniporsaiden muodostamasta sokkelosta.

- Oliko toi joku vapaudut vankilasta -kortti?

- Voi se sitäkin olla.

Aulis aisti, että Benson ei jatkaisi omaehtoisesti aiheesta, eikä Aulistakaan oikein huvittanut alkaa tivata. Kahvista huolimatta hän oli edelleen hieman aamuäreä. Benson ohjasti autoa puhumattomana, myöskään Auliksella ei ollut mitään vastaan pientä hiljaista hetkeä. Hän keskittyi taas maisemien katseluun. He ajoivat juuri pitkin joen ylittävää siltaa. Joella näkyi perinteisiä kalastus- ja kuljetusaluksia, jotka olivat todennäköisesti matkalla kaupunkiin myymään saalistaan ja muita tuotteitaan. Sankka viidakko ulottui joen rantatörmään asti ja kurottautui myös roikkuvina lehvistöinä veden ylle. Aulis oli yhä hieman käärmeissään Bensonille siitä, että tämä oli ilman ennakkovaroitusta kaapannut hänet mukaansa ja kuljetti häntä nyt ilmavoimien tukikohtaan. Hän ei ollut edes saanut kunnon selitystä sille, mitä oli tekeillä. Niinpä Aulis päätti tällä kertaa rikkoa hiljaisuuden.

- Tänään pannaan sitten haisemaan, vai?

- Niin voi sanoa.

- Paljonko tulee ruumiita?

- Ei yhtäkään. Tänään toimitaan sivistyneesti ja urbaanissa ympäristössä.

- Vähän kuin James Bond?

- Jotain sen suuntaista, mutta toivottavasti pienieleisemmin. Tuossa tarkastuspisteellä meillä jäi keskustelu puolitiehen. Puhuimme Suomesta ja siitä että he ovat puolueettomia. Tiedättekö mikä puolueettomien maiden edustajissa on mielenkiintoista?

- En mä nyt heti keksi.

- He yleensä luovat kontakteja rintama- ja jakolinjojen molemmin puolin.

- Okei, mä alan tajuta.

- Suomi on nyt jostain syystä päättänyt avata jonkinlaisen eudustuston Da Nangiin. Sen status on epäselvä ja tarkoitus vieläkin epäselvempi. Varsinainen konsulaatti se ei ole, eikä sitä ihan puhdasveriseksi kaupalliseksi edustustoksikaan voi luonnehtia. Joka tapauksessa sen tuore ja vasta maahan tullut johtaja vaikuttaa tietojemme mukaan tarmokkaalta mieheltä, joka aikoo luoda vauhdilla kontakteja kaikkiin paikallisiin silmäätekeviin. Tänä iltana hän järjestää suurehkon vastaanoton, jonne on tiedustelutietojen mukaan saapumassa paikalle myös tärkeähköjä henkilöitä vastapuolen leiristä. On hyvin harvinaista, että meidän edustajamme pääsevät tapaamaan heitä tällaisella, sanoisinko suojattomalla maaperällä. Se on suojaton tietenkin molempiin suuntiin, sitä ei saa unohtaa.

- Siis hetkinen, munko sinne pippaloihin pitäisi mennä? Ei oikein kuulosta mun kaltaiselta tilaisuudelta. Katso nyt mun kledjujakin.

- Teille järjestetään smokki ennen iltaa.

- Smokki! Hei nyt tää pelleily riittää. Mun on pitänyt sanoa tää jo jonkin aikaa mutta tänään illalla mä pelaan omassa tukikohdassani Jenkinsin kanssa bilistä ja otan pari bisseä sivussa. Tää on sovittu jo kauan aikaa sitten.

- Joudutte vaihtamaan peli-iltanne ajankohtaa. Tällä on nyt etusija.

- Et sä hei voi mua tosta vain käskeä tällaiseen!

- Teknisesti ottaen kyllä voin. En kuitenkaan haluaisi, että siihen jouduttaisiin. Soisin yhteistyömme etenevän sovinnossa.

- Tää on ihan pähkähullua! Mut tollaiseen diplomaattitapahtumaan, mulla on porttari valtaosaan Da Nangin räkälöistäkin. Eikä tollaisiin edes ole tapana mennä yksin, eihän mulla edes ole...

- Minä olen daaminne.

- Milloinkas ne kekkerit on ja mistä mä voin ne rätit hakea?

- Olen iloinen siitä, että löysitte kuin löysittekin työmotivaationne. Suvaitsen kuitenkin muistuttaa, että olemme siellä nimenomaan töissä. Joudumme olemaan tarkkaavaisia koko ajan. Huvitteluun tuskin liikenee aikaan yhtään.

- Joo kyllä mä ton hiffaan. Mutta kai me nyt yksi tango vetäistään?

- Mitenkähän se voisi toimia?

- Ai, sä et osaa?

- Kehnonlaisesti, mutta se ei ollut päällimmäinen huoleni.

- Vaan?

- Mistähän aloittaisi, vaikka nyt taivutukset.

- Mitä niistä? Sen kun taivuttaa vaan, vai onko sulla lantiossa jäykkyyttä?

Nyt Aulis näki ensi kertaa Bensonin pokerin pettävän muuten kuin raivokohtaukseen. Bensonin huulilta purskahti pieni naurun tyrskähdys. Sitten hän vastasi, suupielet vieläkin nykien.

- Kersantti, minun on pakko ihailla teidän maailmoja syleilevää ennakkoluulottomuuttanne ja ilmeisen päättymätöntä itseluottamustanne. Joskus on kuitenkin niin, että tosiasiat on vain pakko ottaa vakavasti.

- Häh?

- Teidän henkilötietokortissanne kohtaan ”pituus” on merkitty ”noin kolme tuumaa”. Silmämääräisesti arvioiden se on kutakuinkin oikein. Vaikka suonissanne virtaisi tulikuuma tangoajan veri, ja sitä en tohdi epäillä, niin taivutukset, kuten niin monet muutkin tangoon kuuluvat tanssiliikkeet eivät vain voi onnistua.

Aulis mulkoili Bensonia sydänjuuriaan myöten loukattuna.

- Eli että Aulis ain't got what it takes. Tämä selvä, eipä tässä muuta.

- Ette kai te nyt tuosta pahastunut?

- Jos neito ei halua tanssia, niin ei kuule mitenkään väkipakolla. Mutta voisi kuitenkin pidättäytyä henkilökohtaisuuksista.

Tämä automatka tarjosi koko kavalkadin Bensonin tähän asti piilossa pidettyjä kehonkielen ilmauksia. Nyt hän vaikutti yllätetyltä ja eksyneeltä.

- Mitä te nyt... eihän se... enhän minä nyt loukata halunnut!

- Arvaa Benson mitä?

- Taidatte kertoa vaikken arvaisikaan.

- Sä olet kaksinaamainen ihminen.

- Miksi te niin ajattelette?

- Muistatkos kun tuossa ihan hetki sitten juteltiin meidän yksikön pelihuoneessa ja sovittiin pelisäännöistä? Muistatkos kuinka siellä ihan alleviivatusti meikäläiseltä kiellettiin kaikki ulkomuotoon kohdistuva arviointi? Muistatkos siskoseni, muistatkos?

- Tietenkin. Siis hetkinen, ette kai te nyt rinnasta sitä tuohon mitä minä äsken sanoin?

- Kyllä mä nyt muru rinnastan.

Benson oli vieläkin vähän pöllämystynyt, mutta oli jo saanut koottua ajatuksensa, joten hän saattoi antaa Aulikselle jäsennellyn vastauksen.

- Kersantti, minä en millään muotoa halunnut pahoittaa mieltänne. Ymmärrän nyt, että saatoin ilmaista itseni tahdittomasti, olen sen johdosta pahoillani. Mutta rinnastuksenne on edelleenkin epäreilu. Minä kielsin teitä arvioimasta ulkomuotoani, koska, paitsi että se sai minut tuntemaan oloni epämukavaksi, se myöskään ei kuulunut käsiteltävään asiaan, eikä liittynyt mitenkään työhömme tai tehtäväämme. Minäkin sain omalla kommentillani teidät tuntemaan olonne epämukavaksi ja pyysin sitä jo anteeksi. Erona on kuitenkin se, että se liittyi keskusteltuun asiaan. Te ehdotitte, ilmeisen vakavissanne, että me tanssisimme tangoa työtehtävänne aikana. Minä esitin perustellun kantani osoittaen, että se ei ole fyysisesti mahdollista.

Benson oli yhtä oikeassa kuin hänen perustelunsa oli aukoton. Aulis ymmärsi sen kyllä. Sitä hän ei kuitenkaan myöntäisi Bensonille ihan vielä. Ei hän voisi olla Maggielle pitkään vihainen, mutta lopun automatkaa hän aikoi mököttää.

***

Sotilasmestari Schwartz piti vaivihkaa silmällä kapteeni Jablonskia. Schwartz näki esimiehensä olemuksesta, että tämä haluaisi pian keskustella. Kauan ei Schwartzin tarvinnut odottaa.

- Mark, tiedät varmaan jo luutnantti Bensonin viimeisimmästä tempauksesta?

- No sen mitä patterin hevosmiehet huutelevat.

Ulkopuolinen tuskin olisi havainnut Jablonskin stoalaisilla kasvoilla mitään. Schwartz kuitenkin tunsi päällikkönsä, tämä kihisi kiukusta.

- Vieraan aselajin upseeri tulee meidän tukikohtaamme ja mitään minulle sanomatta kaappaa yhden aliupseerini matkaansa. Mitäs luulet, miltä se saa minut näyttämään?

Schwartz arveli, että päällikkö ei odottanut kysymykseensä vastausta. Arvio osui oikeaan. Jablonski oli myös kadottanut juttutuulensa, joten miesten keskustelu päättyi ennen kuin oikein ehti alkaakaan.

***

Aulis katseli itseään peilistä ja tunsi olonsa melkein yhtä tukalaksi kuin vääpeli Roethlisbergerin tehtäviä suorittaessaan. Hän näytti smokissa koomiselta, kuin olisi reväisty suoraan hääkakun päältä. Edeltävät tunnit oli käytetty intensiiviseen valmistautumiseen. Benson kollegoineen oli valokuvien avulla opettanut Auliksen tunnistamaan vastaanotolle osallistuvat keskeiset hahmot. Lisäksi Benson oli antanut pikakoulutusta tarvittaviin salonkitapoihin, sekä selostanut miten he aikoivat paikan päällä operoida. Kaikki tuo lyhyessä ajassa syötetty tieto pyöri ja sekoittui Auliksen päässä kuin betonimyllyssä. Samassa ovi kävi Bensonin astuessa huoneeseen.

- Kaikki valmista?

Aulis kääntyi ympäri ja oli murahtamassa vastausta, mutta jäikin vain tuijottamaan suu puoliavoimena. Bensonin ulkomuoto räjäytti tajunnan. Hänen iltapukunsa oli väriltään helmen harmaa ja sen leikkaukset olisivat saattaneet olla laittomat joissain USA:n osavaltioissa. Kaikki se, mitä oli tähän asti pitänyt arvailla asepuvun alta, oli nyt tarjolla. Hyvällä maulla mutta häpeilemättä. Ompelija oli osannut työnsä. Kun Aulis ei viiteen sekuntiin ollut antanut vastausta kysymykseen, Benson esitti toisen.

- No, miltä näytän?

Auliksen puhekyky ei osoittanut palautumisen merkkejä.

- Kersantti, nyt te annatte daaminne epäillä, että tämä ei kelpaa kavaljeerilleen. Se on kovin tahditonta.

- Ööö.. än.. gaa..

- No voi taivaan vallat. Tehän olette menettänyt täysin toimintakykynne! Toivottavasti saatte sen pian takaisin, auto on valmiina viiden minuutin päästä.

Benson kääntyi lähteäkseen tekemään omia viime hetken valmisteluitaan, kun Aulis vihdoin onnistui puristamaan suustaan sanan.

- Kelpaa.

- Sepä mukavaa. Näemme autolla pian.

”Kelpaa”. Siinä kaikki mitä Aulis-parka oli saanut suustaan ulos. Niin uskomatonta kuin se olikin, Bensonin juhlalook oli lyönyt kaiken nähneen Auliksen täysin turraksi. Hieman häpeissään hän tarkasti kenkiensä kärkiä, sylkäisi sitten taskuliinaansa ja poisti oikeanpuoleisen kengän kärjestä juuri ja juuri havaittavan tahran.

***

Jaa-a, mitähän kaikkea jännää siellä Suomen edustuston juhlissa tapahtuu? Ja mitähän kapteeni Jablonski aikoo tehdä Bensonin metkujen suhteen? Eipä tässä auta muu kuin odottaa kärsivällisesti ensi kertaa. Kauniita unia.

#6

(Julkaistu Facebookissa 10.1.2016)

Mitä luulette lapset, mistähän Aulis ja Maggie mahtoivat jutella? Jokohan me saisimme tietää siitä jotain? Kuulolle vain kaikki niin tarina voi alkaa.

***

Kapteeni Jablonski istui työpöytänsä ääressä ja kaatoi lasiin ruskeata juomaa. Jablonski käytti alkoholia tuskin nimeksi, mutta oli hänelläkin oma toimistopullonsa. ”Eihän sitä muutoin kehtaisi myöntää olevansa US Army officer”, oli hänellä tapana vitsailla. Vähän kun joi, oli varaa valikoida. Siinä missä hänen upseerikollegansa tapasivat suosia kotimaan huokeita bourboneita, Jablonski joi vain Ranskasta tuotettua laadukasta calvadosta. Tämän pullon hän oli saanut lahjaksi ranskalaiselta sotilasattasealta, jolle oli sattumoisin tullut maininneeksi mieltymyksestään. Pullo oli ollut hänellä jo lähes vuoden, eikä se ollut ehtinyt kuin vasta noin puoliväliin. Juodustakin puolikkaasta oli tarjottu kollegoille jokunen näkäräinen. Nyt vaikutti siltä, että toinen puolikas ei riittäisi yhtä pitkäksi aikaa, sillä Jablonski kaatoi itselleen tavallista paksumman siivun, joka oli sitä paitsi jo iltapäivän toinen. Kello oli noin kaksi. Sotilasmestari Schwartz ei ollut työpöytänsä ääressä, Jablonski oli halunnut olla hetken yksin ja oli määrännyt Schwartzin pitämään loppupäivän vapaata. Schwartz ei ollut erityisesti ilahtunut vapaasta. Komppanian vääpelin velvollisuudet eivät kadonneet eivätkä vähentyneet sillä, että vääpelille annettiin vapaata. Tänään tekemättä jäävät työt pitäisi lopulta kuitenkin tehdä, ja Schwartz tiesi joutuvansa tekemään ne kutakuinkin yksin, vaikka Jablonski olikin luvannut sälyttää kiireisimpiä töitä muiden alaistensa tehtäviksi. Schwartz ei kuitenkaan olisi voinut edes kuvitella pullikoivansa käskyjä vastaan, eikä hänen tapoihinsa myöskään kuulunut osoittaa mieltään. Lisäksi hän tiesi, että päällikkö teki enemmän ja stressaavampaa työtä kuin hän, ja ymmärsi näin Jablonskin ajoittaisen tarpeen saada olla omissa oloissaan.

Koko iltapäivää Jablonski ei viettäisi yksin. Hän odotti henkilöä, jonka oli määrännyt saapuvaksi luokseen heti kun edeltäviltä velvoitteiltaan joutaisi. Henkilö oli tietenkin Aulis. Oli mahdotonta tietää tai edes arvata, kuinka kauan Auliksella ja Bensonilla menisi ensimmäisessä tapaamisessaan, joten Jablonski ei voinut muuta kuin istua ja odottaa. Hän maistoi pienen siemauksen calvadosta ja vaipui taas mietteisiinsä. Syy yksinäisyyden kaipuuseen oli sama, joka oli myös saanut hänet kaivamaan pullon esiin arkistokaapin toiseksi ylimmästä vetolaatikosta. Hän tunsi syyllisyyttä. Moni muu ei olisi tuntenut samassa tilanteessa, Jablonski uskoi itse asiassa olevansa marginaalisessa vähemmistössä siinä suhteessa. Hän arveli, että selitys tähän kaiketi piili hänen puolalaiskatolilaisessa kasvatuksessaan. Katolisuus ei opettanut ihmistä tekemään oikein, mutta se opetti tämän tuntemaan syyllisyyttä kaikesta. Jablonskia vaivasi se, että hän oli käskenyt Auliksen saapua luokseen. Tai oikeammin häntä vaivasivat ne vaikuttimet, jotka olivat saaneet hänet tekemään niin. Jablonskin ja Bensonin välillä oli alkanut peli. Jablonski oli ottanut selvän voiton ensimmäisessä erässä. Benson oli kuitenkin valmistautunut seuraavaan erään huolella ja aloittanut sen vahvasti. Nainen oli selvästi ottanut onkeensa kolmen päivän takaisista tapahtumista. Hänen oli onnistunut välttää virheiden toistaminen, jonka lisäksi hän oli käynyt omaan hyökkäykseensä. Benson oli toiminut taitavasti, kun oli hyviin syihin vedoten onnistunut sumplimaan tapaamisensa Auliksen kanssa siten, että Jablonski ei olisi paikalla. Jablonski olisi tietenkin voinut vaatia paikallaoloaan, mutta hänen vaistonsa oli sanonut, että sellaisesta vaatimuksesta juuri nyt olisi voinut olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Oli sitäpaitsi päivän selvää, että pidemmän päälle komppanian päällikön aika ei riittäisi näihin palavereihin osallistumiseen. Jablonski olisi kuitenkin toivonut voivansa olla mukana edes keskustelujen alkuvaiheessa. Koska ei voinut, oli hän päättänyt turvautua toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon. Kun Benson oli aamupäivällä poistunut hänen työhuoneestaan, Jablonski oli heti välittänyt puhelimitse käskyn Aulikselle. Käskyyn oli tietenkin sisältynyt kielto mainita asiasta Bensonille. Tämä painoi Jablonskin mieltä. Kuvatun kaltaiset valtapelit olivat armeijassa tavallisia, mutta Jablonski oli toivonut voivansa pysytellä sellaisten yläpuolella. Toisen upseerin selän takana toimiminen, erityisesti sotatoimialueella, iljetti Jablonskia. Ehkä se oli luonteen heikkoutta, sille hän ei mahtanut mitään. Calvados-lasi tyhjeni kulauksella ja täyttyi heti uudelleen.

***

- Aurinkoista tietä eeteenpäin...

Aulis loikki hyväntuulisena kohti komppanian komentopaikkaa, missä päällikkö odotti häneltä raporttia Bensonin kanssa käydyistä keskusteluista. Noiden keskustelujen alkuvaiheessa Aulis oli hämmästellyt suuresti sitä muutosta, joka Bensonissa oli tapahtunut muutamassa päivässä.

- Oli sille mahdettu kotona huutaa aika tavalla. Tuntui ihan ettei se edes ole mun Maggieni.

Se Maggie tarkoitti taivaalla kirkuvaa ajattaraa, joka tappoi kommareita ja mottasi kun vitutti. Toisaalta Aulis oli saanut huomata, että uudessakin Maggiessa oli puolensa. Sen kanssa saattoi jutella useita kokonaisia lauseita, eikä meininki ollut kaiken aikaa kuin kranaattikeskityksessä. Ja jos ikävä vanhaa Maggieta kohtaan kävisi ylikäymättömäksi, niin sen esiin taikominen tuskin olisi konsti jos mikään. Auliksella oli myötäsyntyinen taito kaivaa esiin naisten kiukkugeeni. Ja miesten myös.

Aulis saapui perille komentopaikalle ja loikki saamiensa ohjeiden mukaisesti suoraan päälikön työhuoneen ovesta sisään. Sisälle päästyään hän teki ilmoituksen.

- Herra kapteeni, kersantti Aulis käskystä paikalla.

- Niinpä näkyy. Peremmälle ja istumaan.

Aulis loikkasi Jablonskin työpöydän reunalle ja asettui siihen. Jo kauan sitten tämä oli todettu toimivimmaksi tavaksi. Ei ollut järkeä istuttaa Aulista tuolille, josta pöydän toisella puolella istuva Jablonski tuskin edes näki häntä. Aulis huomasi Jablonskin olemuksessa jotain tavallisesta poikkeavaa. Sitten hän huomasi pöydällä pullon ja kaksi lasia.

- Saakos kersantille olla pikku tärsky?

- Joo, kiitti vaan. Konuako se on?

- Calvadosta.

- Jaa. Onko se sitä mikä tehdään omenoista? No hyvää tää ainakin on, enpä ollut vissiin ennen maistanut. Oho, sullahan kapu jo pullon pohja paistaa.

Auliksen tapa puhutella ei vaivannut Jablonskia, ei ollut vaivannut enää pitkään aikaan. Hän huomautti siitä vain, jos läsnä oli vieraita upseereita. Erityisesti silloin kun he olivat kahden, tai kun paikalla oli heidän lisäkseen vain Schwartz, Jablonski ei edes noteerannut asiaa. Ja mikäli mahdollista, oli hän nyt vielä entistäkin välinpitämättömämpi, kun oli tullut rakentaneeksi seitinohuen iltapäiväkännin.

- Mitäs olette kersantti mieltä saamastanne käskystä?

- Sori, nyt mä putosin. Mistä käskystä?

- Käskystä saapua tänne ja raportoida minulle luutnantti Bensonin kanssa käymistänne keskusteluista.

- Ahaa. Mä taidankin hei tietää missä mennään. Mä melkein arvasin. Sä kun oot näitä vanhan liiton West Pointin kunnian miehiä, niin sulla taitaa vähän omatunto kolistella tän kuvion takia. Jos multa kysytään, ja just kysyttiin, niin ihan turhaan.

- Tunnutte varmalta asiastanne. Teitä siis ei häiritse se, että jaatte minulle tietoa keskusteluista, joita olette käynyt luottamuksellisesti luutnantin kanssa. Johon, korjatkaa toki jos olen erehtynyt, taidatte olla myös hieman kiintynyt.

- Tietty kun sen tuolla tavalla ilmaisee, niin vähän se juilii, en kiellä. Maggie on mun ykköstyttöni ja en mä halua sille murhetta tuottaa. Mutta otetaanpa homma toisin päin. Okei, me tässä vähän vedätetään sitä, mutta arvaa vaan vedättääkö se meitä. Ihan salettiin. Sehän tän homman on orke.., orkre.. mikä se hei kapu on se hieno sana mitä sä käytät, se mikä tarkoittaa niinku järkkäämistä.

- Orkestroinut.

- Niin just. Sehän tässä on kuskin pukilla. Sehän tässä vie ja me vikistään. Se tarvii mua niihin sen hämyjuttuihin. Mun pitäis kuulemma pelastaa vapaa maailma. Ja se kertoo meille just sen verran kuin sen on ihan pakko, muuten me saadaan herkkusienikohtelu.

- Mitä se mahtaa tarkoittaa?

- Pidetään pimeässä ja syötetään paskaa.

- Tuo pitääkin muistaa.

- Ja sitten tässä tulee se lojaaliuskysymys. Kyllä sotilaan pitää mun mielestä olla lojaali. Maggie on terhakka tyttö ja vissiin kova lentäjä, mutta sä oot päällikkö. Näin se mun kirjoissa menee. Ja jos sulla vieläkin omatunto suputtelee, niin arvaapa mitä?

- Kertokaa ennen kuin pakahdun.

- Mä en itse asiassa koe olevani tässä mulkku mihinkään suuntaan. Kaikki saa sen mitä tulivat hakemaan. Mä jeesaan Maggieta niissä sen ninjajutuissa sen mitä osaan. Ja vapaata maailmaa siinä sivussa. Mutta sulla on mun mielestä oikeus tietää missä mennään, näin mä tän näen.

- Kersantti, älkää nyt pahastuko, mutta minä olen joskus pitänyt teitä hieman yksinkertaisena miehenä.

- No et ole ainoa.

- Nyt huomaankin, että sen sijaan että olisitte yksinkertainen, teillä itse asiassa on taito tehdä asioista yksinkertaisia. Se on kadehdittava taito. Sitä ei opeteta West Pointissa.

Aulis oli muikeana päälliköltä saamansa tunnustuksen johdosta, sellaisia ei tullut usein. Hänen oli myös pakko ihailla päällikön artikulointitaitoja. Jablonski oli oman mitta-asteikkonsa mukaan änkyräkännissä, mutta hänen puheensa oli yhtä huoliteltua ja täsmällistä kuin aina. Todellinen West Pointin herrasmies. Ja mikäli Aulis saisi veikata, niin hän arvaisi, että vaikka Jablonskin veressä olisi promilleja yli kahden, niin älykkyystestissä hän päätyisi vieläkin heittämällä Gaussin käyrän itärinteelle. Samanaikaisesti Jablonski tihrusti pulloa todeten, että sieltä saisi vielä yhdet tuhdit napsut kumpaankin lasiin. Kaadettuaan pullon tyhjäksi hän katsoi, että small talkista olisi aika siirtyä varsinaisiin keskusteluihin.

- No mitenkäs teillä nyt sitten lähti luutnantin kanssa sujumaan?

- No meillähän on Maggien kanssa sellainen sielujen sympatia.

Jablonski ei ollut täysin vakuuttunut sielunkumppanuuden kaksisuuntaisesta luonteesta, mutta Aulis ja Benson olivat ilmeisesti saaneet yhteistyön rullaamaan, mikä oli pääasia.

- Maggieksikö te häntä yhä kutsutte?

- Ihan vaan tässä poikien kesken. Luutnantin kanssa me sovittiin toisenlainen järjestely. Win some, lose some, eiks je? Ei kaikkea voi vaatia, pitää osata luopua myös.

- Mistä keskustelitte? Kävivätkö luutnantin suunnitelmat selviksi?

- Niin ei voi sanoa. Kyllä niitä lopussa vähän sivuttiin, mutta niinkuin se sanoi silloin ekalla käynnillä, niin aluksi ne, siis Maggie ja sen pomot, halusivat vaan tentata mua. Musta ei vissiin ole ihan niin paljon dataa tarjolla kuin keskivertokansalaisesta. Ilmeisesti ne haluaa huolella screenata mut, etten mä ole mikään kommun-, anark- tai muu isti. Ihan siitä aloitettiin, että miten mun perhe oli päätynyt jenkkeihin, sitten vähän lapsuusjuttuja. Niin ja siitä se oli kiinnostunut, että miksi mä olin värväytynyt armeijaan.

- Mitä muuten vastasitte?

Jablonskin oli itsensäkin tehnyt mieli tiedustella asiaa.

- Noo, mähän vietin mun poikavuodet pääosin Louisianan rämeillä. Siellä päin klopeilla oli tavallisesti kaksi unelmaa. Joko päästä käyttämään hattarakonetta tai päästä tappamaan kommareita. Mä kun olin, paree uskoa, meidän lauman välkyimmästä päästä, niin mä otin siihen sellaisen systemaattisen lähestymistavan. Eli että jos molempia haluaisi kokeilla, niin nää tappohommat pitää kyllä hoitaa ensin. Hattarakonetta voi operoida vanhallakin iällä.

- Montako olette tappanut?

- No sähän kapu tiedät, että mulla on vähän näitä fyysisiä rajoitteita, mitä tulee jalkaväen perusaseiden käsittelyyn. Sitten kun vinosilmät vielä usein roiskivat puskista. Kyllä mä aina olen parhaani mukaan losotellut sinne suuliekkien suuntaan. Kai se näillä palvelusvuorokausilla on jo tilastollisesti selvää, että on siellä jonkun täytynyt siipeensä ottaa. Mutta en mä näitä sotahommia sillä tavalla näe. En mä välitä veistellä kirjanpitoa kiväärin tukkiin, niin kuin jotkut tekee. Mä näen tän enemmän sellaisena ylläpitotyönä. Ei meidän homma ole niitä vähentää, vaan estää niiden leviäminen. Paska hommahan se on, mutta jonkun se pitää tehdä.

- Niinpä. Mitäs sitten kun sodat on sodittu?

- Toi on muuten kapu jännä juttu. Kaikkihan täällä tiedostaa sen, että koskaan ei voi tietää, milloin se luoti napsahtaa omaan päähän. Siksi täällä kuulee paljon sitä, että on tyhmää tehdä suunnitelmia. Toi on niin urpo tapa ajatella. Jos sulla on valmiit suunnitelmat ja sulla losahtaa luoti päähän, niin vituttaako sua että tuli tehtyä turhat suunnitelmat? No ei tietenkään vituta, sulta vaan sammuu valot eikä sua vituta enää yhtään mikään. Mutta sitten jos sä selviät hengissä, eikä sulla ole mitään suunnitelmia, niin se saattakin jo vituttaa. Okei, tää vuodatus olisi toiminut paremmin, jos mä voisin nyt kertoa että mulla on suunnitelmia, mutta ei mulla oikein ole. En mä ole vaan keksinyt mitään. Siksi mä olen täällä jo kolmannella keikalla.

- Hattaraunelma jäi poikavuosiin?

- Niinkin voi sanoa. Mä myös kokeilin sitä kloppina yhden kesän. Ylimainostettu juttu. Kerran mä tipuin sinne sammioon.

- Moni pikkupoika voisi pitää tuota unelmien täyttymyksenä.

- Niin voisi juu. Mutta vittumaista ja tahmeaa töhkää se oli. Ja meni joka paikkaan. Parasta oli se, kun pomo päätti kaikesta huolimatta että se erä myydään. Siis se missä mä olin lillunut. Niistä tuli sen tivolin viistoimmat bileet. Kansalliskaarti tarvittiin paikalle.

Jablonski huomasi nauravansa jo toisen kerran saman päivän aikana. Osittain tämän saattoi sälyttää calvadoksen syyksi, mutta kyse oli muustakin. Jablonski oli alkanut huomata, että silloin kun Aulis ei aiheuttanut rettelöitä, tämä oli itse asiassa varsin hauskaa seuraa. Upseerit, aliupseerit ja miehistö tapasivat viettää vapaa-aikansa omissa porukoissaan. Se saattoi vaikuttaa ulkopuolisen silmään jäykältä ja joustamattomalta käytännöltä, mutta sille oli perusteensa, jotka myös Jablonski ehdoitta allekirjoitti. Niin oli aina ollut ja niin oli hyvä. Mutta kerrankos sitä. Jablonskia melkeinpä harmitti, että juotava oli loppunut, se tosin saattoi olla myös pelastus.

- Kersantti, niin rattoisa rupatteluhetki kuin tämä on ollutkin, niin ehkä hyppäämme nyt suoraan tärkeimpiin asioihin. Elämäntarinanne olisi epäilemättä kiehtovaa kuultavaa, mutta mitenkäs se Bensonin suunnittelema missio, jolla pelastetaan vapaa maailma?

- No joo. Niinkuin mä jo alussa totesin, niin aika nihkeästi se niistä asioista jutteli, mutta vähän kuitenkin. Tää tuntuisi olevan jonkinlainen tiedustelutehtävä. Mä en oikein ole varma, meinaako se sellaista tiedustelua, jossa tiputetaan laskuvarjolla jonnekin hevon kuuseen, vai enempi sellaista Bond-meininkiä. Voi olla molempia.

- Miksi hän haluaa siihen teidät?

- Yritin kysyä, mutta se vältteli kysymystä. Selitteli jotain ympäripyöreitä, kuinka mun henkilöprofiili on havaittu sopivaksi sun muuta.

- Oliko puhetta siitä, mihin tehtävä liittyy?

- Sitäkin se vältteli, mutta... Mä en nyt tiedä miten sen sanoisi.

- Rohkeasti vain.

- Mulla ei kapu toi polla leikkaa ihan yhtä vinhaan kuin sulla tai Bensonilla, mutta en mäkään täysi uuvatti ole. Mäkin huomaan asioita.

- Olen alkanut ymmärtää sen, jatkakaa vain.

- Joistain Maggien puolihuolimattomista sivulauseista mä olin saavinani sen kuvan, että tää juttu liittyisi jotenkin niihin purjeisiin. Ja tarkemmin sanoen niihin... no mikä se on se niiden ammattitermi niille naruille mitä niistä sojottaa?

- Lieka.

- Just. Niihin se liittyy. Tai niin mä luulen. Miten se niihin liittyy, siitä mulla ei ole harmainta hajua.

Jablonski oli hetken vaiti ja mietti. Auliksen tiedot olivat niukkuudestaan huolimatta mielenkiintoisia. Hän päätti, että heti pään selvittyä hän alkaisi ottaa niin paljon selvää sähköpurjeteknologiasta kuin pystyi. Eritoten lieoista.

- Kersantti, te ette ainoastaan huomaa asioita. Teillä on taito huomata asioita tavalla, jota vastapuolen on vaikea havaita, saati ennakoida. Te olette vaarallinen mies.

- Sitä ne sanoo.

- Ketkä?

- No ei kai kukaan.

- Ehkä niiden pitäisi.

- Tota mäkin olen aina sanonut.

***

Luutnantti Benson laski viskilasin majoitustilansa pöydälle ja valmistautui käymään yöpuulle. Seuraavasta päivästä oli tuleva mielenkiintoinen. Alkuperäiseen suunnitelmaan oli tullut muutos. Bensonin esimiehet olivat aluksi olleet vastahakoisia poikkeamaan suunnitellusta. Auliksen taustatietojen selvitys ja varmentaminen olivat vielä pahasti kesken. Bensonin oli kuitenkin onnistunut taivuttaa heidät vakuutettuaan, että sattuman oikusta eteen tullut tilaisuus olisi liian arvokas hukattavaksi epäröinnillä. Hän oli myös kertonut olevansa vakuuttunut siitä, että Aulis ei olisi turvallisuusriski. Ainakaan siis henkilötaustansa vuoksi. Yltiöpäisen ja arvaamattoman luonteensa vuoksi voisi ollakin, mutta se riski oli tiedostettu jo kun tehtävää oli alettu suunnitella. Aulis pääsisi tositoimiin nopeammin kuin oli arvannutkaan. Benson makasi hetken aikaa vuoteessa silmät puoliavoinna ja mietti, saisiko kunnolla unta. Yömyssy oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja uni tuli melkein heti.

***

Haluattekos te lapsoset päästä joskus hattarakonetta käyttämään? Aika velikulta se Aulis on kyllä aina ollut. Ja kohta alkaakin tapahtua tosi jänniä juttuja, maltattekos odottaa? Kauniita unia.

#5

(Julkaistu Facebookissa 6.1.2016) 

Auliksen ja Maggien ensikohtaaminen olikin tulta ja tappuraa, vai mitä lapset? Mitenköhän sujuu jatkossa, ja mitähän ne Maggien salaperäiset asiat oikein ovat? Katsotaanpa.

***

Toisin kuin kapteeni Jablonski oli olettanut, luutnantti Benson ei ollut palannut heti seuraavana päivänä, eikä vielä sitäkään seuraavana. Toisen päivän iltapäivän kääntyessä lopuilleen Jablonski oli kuitenkin saanut puhelun. Puhelimessa Benson oli tiedustellut kohteliain sanankääntein, olisiko mahdollista tavata uudelleen lähiaikoina, kenties jo seuraavana päivänä. Tällä kertaa tapaamista ei siis oltaisi sopimassa ylempien tahojen kautta. Jablonskilla ei ollut ollut mitään sitä vastaan, että Benson saapuisi jo seuraavana päivänä ja oli toivottanut tämän tervetulleeksi.

Nyt Benson sitten istui uudemman kerran Jablonskin toimiston vierastuolilla. Jälleen Jablonski oli poistunut hakemaan virvokkeita. Tällä kertaa Benson oli toivonut saavansa kupin teetä. Jablonski muisteli, että yksikön toimistoaliupseereista yksi taisi olla teen juojia ja tältä kenties liikenisi tarveaineet kupilliseen. Vieraalleen hän ei tietenkään vihjannut, että tämän toiveesta olisi ylimääräistä vaivaa. Odotellessaan Benson vilkaisi vaivihkaa sotilasmestari Schwartzia ja mietti, tulisiko hänen sanoa jotain rupatellakseen. Hän ei kuitenkaan keksinyt mitään sanottavaa, joten päätyi pysymään vaiti. Samassa Jablonski saapui juomien kanssa, teekin oli järjestynyt. Upseerit lisäsivät juomiinsa niiden vaatimat lisukkeet ja ottivat ensi hörpyt. Sitten Benson päätti aloittaa puheen. Olisi ollut hänen mielestään teennäistä höpistä alkuun säästä tai sodan edistymisestä, lisäksi hän myös oletti Jablonskin arvostavan sitä, että asiaan käytäisiin kursailematta.

- Kapteeni, olisikohan meidän mahdollista aloittaa tämä aivan alusta, puhtaalta pöydältä?

- Minulle se kyllä sopii.

- Yksi ensimmäisiä asioita, joka minulle alokasleirillä opetettiin, oli että armeijassa ei sanota kiitos eikä anteeksi. Uskoisin että teille on opetettu kutakuinkin samoin. Aion nyt rikkoa tuota periaatetta. Haluan esittää anteeksipyyntöni siitä, miten käyttäydyin edelliskerralla. Enkä sano tätä siksi, että esimieheni söivät minut elävältä. Saavuin teidän vieraaksenne ja käyttäydyin epäkunnioittavasti, olen siitä vilpittömästi pahoillani.

- Hyväksyn anteeksipyyntönne ja haluan osaltani esittää anteeksipyynnön alaiseni käytöksen johdosta. Hän saattaa olla joskus, sanokaamme, raskas paketti.

- Niin. Minä menin sitten vielä lyömään häntä. Eihän hän vain, tai siis tarkoitan että... onhan hän varmasti palautunut täysin ennalleen?

- Yhtä vihreä ja vittumainen.

- En saata käsittää. Olin aikonut sen ihan sellaiseksi sisarelliseksi läppäisyksi, mutta lähtikin lujaa. Hän on vielä niin kevytkin.

Nyt Jablonskin kasvoissa alkoi esiintyä outoa nykimistä. Sivusta salaa vilkuillut Schwartz säikähti ensin, että päälliköllä oli jokin kouristus tai halvaus, kunnes käsitti että päällikköhän hihitti. Benson näytti epätietoiselta ja hieman vaivaantuneelta.

- Anteeksi luutnantti. Asia sinällään on toki vakava, mutta se sisarellinen läppäisy. Aika komeasti se tuonne seinään lensi.

Nyt Jablonski ei enää voinut pidätellä, vaan hänen hihityksensä paisui täysimittaiseksi vartalon hytkynnän rytmittämäksi hirnunnaksi. Schwartz yhtyi siihen kumisevalla kapiaisnaurullaan.

- Juu komea oli kaari ja sitten SPLÄTS!

Benson oli aina vain vaivautuneemman oloinen. Alaiseen kajoaminen oli vakava rike, ei missään tapauksessa naurun asia. Mutta vaikka hän kuinka pinnisti, ei hänkään voinut estää yhden tyttömäisen tirskahduksen pintautumista.

- No niin luutnantti. Nyt on sitten päästy liikkeelle huomattavasti mukavammissa merkeissä. Haluatte varmaankin jatkaa keskusteluja kersantin kanssa. Haluatteko että käsken hänet nyt tänne?

- Itse asiassa, jos se vain teille sopii, niin ajattelin että voisin ehkä mennä tapaamaan häntä parakeille. Aikomukseni on saapua tänne lähitulevaisuudessa useampia kertoja, joten olisi varmaankin kaikkien osapuolten kannalta mukavinta, että en ota tavakseni vaivata teitä.

- Se sopii kyllä. Aika on teidän tehtäviänne ajatellen mitä sopivin. Kuten huomaatte, olemme täällä melko jouten juuri nyt. Vihollinen on ollut pidemmän aikaa hiljaa, eikä yksikköni ole myöskään menossa partioimaan lähiaikoina. En näe mitään tarkoitusta sille, että rasittaisin miehiäni ylimääräisellä palveluksella tai harjoitteilla. He ovat olleet viime aikoina kovissa paikoissa. Levätkööt nyt, kun siihen kerrankin on tilaisuus.

- Lomille ette heitä kuitenkaan päästä?

- Se ei käy, koska olemme kuitenkin periaatteessa hälytysvalmiudessa. Haluatteko että saatan teidät parakeille, vai neuvonko tien?

Jablonskin neuvottua tien Auliksen ryhmän majoitukseen Benson lähti matkaan enempiä vitkastelematta. Bensonin mentyä Schwartz huikkasi:

- Toivottavasti muistaa koputtaa.

Jablonskin mulkaisu viestitti Schwartzille, että päällikön kuukauden huumorikiintiö oli loppuun tirskuttu.

***

Matkalla parakeille luutnantti Benson kävi läpi asioita, joita oli pohtinut edeltävät kaksi päivää. Benson oli kokenut ennenkin epäonnistumisia, ne tapasivat käydä tutuiksi jokaiselle elämässään menestyvälle ihmiselle. Hän oli kuitenkin tottunut aina lopulta onnistumaan. Epäonnistumisia oli hyvä osata käsitellä. Tärkeintä oli, ettei niitä koskaan oppisi sietämään. Benson ei kärsinyt tästä heikkoudesta. Hän ei ollut halunnut rynnätä suin päin uuteen tapaamiseen, vaan oli halunnut käyttää pari päivää kaiken pieleen menneen analysoimiseen. Hän oli alkanut listata kaikkia tunnistamiaan virheitä, mutta kun listasta oli alkanut muodostua lohduttoman pitkä, hän oli päättänyt antaa detaljitason olla ja keskittyä isoon kuvaan. Isossa kuvassa Benson oli analyysinsä mukaan syyllistynyt kolmeen perusvirheeseen. Ensimmäinen virhe oli jo ehditty käsitellä. Se oli ollut hänen asenteensa. Oli alun alkaenkin ollut huono ajatus junailla tapaaminen Jablonskin pään yli. Se oli saanut Jablonskin alaisineen jo valmiiksi varautuneiksi, jolloin yhteistyölle oli ollut kehnot lähtökohdat. Sitten hän oli vielä pahentanut asiaa omalla käytöksellään. Hän oli antanut itsevarmuutensa livahtaa ylimielisyyden puolelle. Margaret Bensonilla oli kykyjä ja osaamista vaikka muille jakaa, mutta sosiaaliset taidot eivät miehittäneet listan kärkipäätä. Taistelulentäjällä ei sellaisille ollut paljon käyttöä, mutta joskus koittaisi sekin päivä, kun lennot olisi lennetty. Jos hän vielä tuolloin aikoisi jatkaa sotilasuralla, olisi tähänkin osaamiseen panostettava. Tässä tehtävässä siihen saisi oivaa harjoitusta.

Toinen virhe oli ollut se, että hän oli aliarvioinut Jablonskin. Oli uskomatonta että näin oli päässyt käymään, sillä Benson oli tutustunut Jablonskin taustaan huolella. Hän oli nähnyt miehen älykkyystestin tulokset ja tiesi, että tämä oli suorittanut West Pointissa laajan opintokokonaisuuden psykologiassa. Hänen kasvonsa punehtuivat, kun hän muisteli kuinka helposti oli kävellyt Jablonskin ansaan. Yksi epämiellyttävimmistä totuuksista, joka hänen oli ollut pakko tunnustaa esimiehilleen, oli se, että hän oli mennyt möläyttämään olevansa Taste My Venomin pilotti. Sähköpurjelentäjät olivat harvinaislaatuista ja tarkkaan valittua joukkoa. Mainittu informaatio ei ollut varsinaisesti salaiseksi luokiteltua, mutta sen levittelemistä ei katsottu hyvällä. Benson oli aina kummastellut ilmavoimien tapaa vauhkota tästä asiasta samalla, kun lentäjät kantoivat suurella ylpeydellä univormuissaan sähköpurjelentäjän piikkisikaa muistuttavaa lentäjämerkkiä. Toisaalta paraatiasussa harvoin jäätiin vangiksi ja lentohaalareissa tällaista tunnusta ei ollut. Kiinalainen kiduttaja olisi saanut käyttää koko työkalupakkinsa kiskoakseen tiedon ulos Bensonista, mutta Jablonski oli onnistunut siinä harmittomalla rupattelulla. Bensonin kasvot muuttuivat aina vain punaisemmiksi ja päässä alkoi kiehua.

- Pikkuisen kun kehutaan ja paijataan päätä, niin Maggie-tyttö se vain livertelee kaiken kuin kampaajan tuolissa.

Kaksi sotamiestä ohitti samanaikaisesti itsekseen jupisevan Bensonin. Hän ei edes havainnut heitä, eikä näin ollen vastannut heidän sotilastervehdykseensä.

- Perkeleen perkele!

Benson totesi, että oli aika alkaa rauhoittua, kun hänen vasta nyt havaitsemansa sotamiehet hyppäsivät puoli metriä ilmaan hänen karjaisunsa seurauksena.

Tämän toisen tehdyn virheen välttämiseen tulevaisuudessa ei ollut muuta lääkettä kuin valppaus. Jablonskin seurassa oli vahdittava sanojaan kuin haukka.

Kolmas virhe oli ollut kaikkein pahin ja se olisi myös vaikeimmin korjattavissa. Sitä tekemään hän oli juuri nyt matkalla. Hän oli valinnut täysin väärän tavan lähestyä ja käsitellä Aulista. Vaikka tämä asia osittain linkittyikin edellä käsiteltyyn ensimmäiseen virheeseen, oli siinä niin paljon omia erityislaatuisia tunnuspiirteitään, että se kannatti luokitella omakseen. Bensonilla oli vähänlaisesti kokemusta henkilöjohtamisesta, mutta sen perusteella mitä hän oli oppinut, miehet (Benson ei itsekään ollut varma, tarkoittiko tässä yhteydessä ”miehillä” miehistöön kuuluvia yleisnimikeenä, vaiko miessukupuolta) voitiin tässä asiassa jakaa kolmeen ryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat ne, jotka Benson sai peloteltua tottelevaisiksi. Toisen ryhmän edustajat eivät varsinaisesti pelänneet, mutta totesivat tottelemisen olevan se pienimmän riesan tie. Sitten oli vielä kolmosryhmä, johon Aulis kuului. Sen edustajat kävivät sitä uppiniskaisemmiksi, mitä enemmän heitä yritti kyykyttää. Kakkosryhmä oli Bensonin näkemyksen mukaan ylivoimaisesti yleisin, sillä ykkösen ja kolmosen edustajat harvemmin hakeutuivat armeijaan. Benson ei tietämänsä mukaan ollut koskaan ennen joutunut tekemisiin kolmosryhmäläisen kanssa. Sekin oli tosin mahdollista, että niitä oli ollut, mutta Benson oli onnistunut tietämättään säikäyttämään heidät ainakin väliaikaisesti kakkoseen, ehkä jopa ykköseen. Aulis ei kuitenkaan ollut ryhmän vaihtajia, se oli käynyt päivän selväksi. Häneen täytyisi käyttää kokonaan toisenlaista lähestymistapaa. Benson oli valmistautunut tähän tapaamiseen huolella ja uskoi olevansa valmis. Samassa hän olikin jo perillä sen parakin luona, josta Jablonksi oli kertonut Auliksen löytyvän.

Benson astui sisälle majoitustilaan, jossa oli puolisen tusinaa miestä. Jotkut huolsivat aseitaan tai varusteitaan, toiset tekivät jotain muuta tai olivat jouten. Bensonin havaitessaan he ryhdistäytyivät ja lähimpänä oleva oli aikeissa tehdä jonkinlaisen ilmoituksen, mutta Benson vain viittasi heille pienellä eleellä, että he olisivat vapaita jatkamaan askareitaan hänestä välittämättä. Sitten hän viittasi lähimpänä olevan sotamiehen luokseen. Mies asettui Bensonin eteen asentoon seisomaan ja jäi odottamaan, mitä asiaa upseerilla olisi. Äkkiä Benson huomasi kauhukseen, että hänellä ei ollut hajuakaan, ketä hänen itse asiassa pitäisi tiedustella. ”Kersantti... mikä? Frog? No eihän se sen sukunimi ole, se on vain määre. Kersantti Aulis? Naurettavaa.” Jos kysyisi vain kersanttia, niin se tuskin auttaisi paljon, niitä täällä oli useita. Tietenkin voisi vain kysyä, onko sitä sammakkoa näkynyt, mutta se olisi äärimmäisen epäkunnioittavaa. Tilanne alkoi jo muuttua piinaavaksi. Asennossa seisova sotamies näytti hämmentyneeltä ja sivummalla olevat seurasivat tilannetta kummissaan. Ilmavoimien upseeri oli ilmaantunut heidän tupaansa. Tällä oli selvästi jotain asiaa, mutta nyt hän oli jäätynyt täysin. Ties kuinka tukalaksi tilanne olisi muuttunut, ellei se olisi lauennut siihen, että Aulis loikki tupaan sisään. Auliksen kasvoille levisi leveä, aurinkoinen hymy.

- Maggie! Päivieni valo!

Lyhyen helpottuneisuuden jälkeen Benson alkoi näyttää siltä, kuin hänellä olisi ummetusta. Nyt oli kuitenkin skarpattava, toista kertaa ei saisi epäonnistua. Muut tuvan sotilaat totesivat upseerin löytäneen etsimänsä ja palailivat hiljalleen keskeytyneisiin puuhiinsa. Hieman Auliksen tekemä ”ilmoitus” askarrutti heitä, mutta Auliksen törmäilyihin oltiin jo totuttu.

- Päivää teillekin, kersantti. Olisiko täällä jotain paikkaa, missä voisimme keskustella kahden?

- Jaa, pelihuoneessa ei taida just nyt olla ketään.

Benson seurasi Aulista, joka loikki pitkin käytävää ja meni sitten sisään yhdestä ovesta. Pelihuone oli askeettinen tila, johon oli saatu mahdutettua yksi pingispöytä ja yksi biljardipöytä miesten vapaa-ajan viettoa varten. Kirjahyllyillä ja pöydillä oli joitain kirjoja sekä kotimaasta tuotettuja aikakauslehtiä, joista tuoreimpien päiväykset olivat muutaman kuukauden takaa. Nurkkaan sijoitetulla pöydällä seisoi radio sekä levysoitin ja epämääräinen pino levyjä. Jokunen sohva ja nojatuoli toimivat istuimina. Kuten Aulis oli arvellut, tila oli tyhjillään ja saisi nyt toimia kokoushuoneena.

- No mitäs Maggie? Kuis elämä murjoo?

- Kersantti, ihan alkajaisiksi haluan pyytää anteeksi sitä, että löin teitä.

- Noo, on mua naiset lujempaakin mätkineet.

- Sepä yllättävää.

- Joo, mutta siis ei sun tarvitse mitenkään häpeillä. Kyllä sulta aika napakasti lähtee. Lyöt sä lujempaa kuin merijalkaväen tiedustelijat.

- Se ei kuulemani mukaan vaadi paljon.

- Oho, oliko tuo merkki huumorintajusta?

- Ei. Mutta ehkä käymme pikku hiljaa käsiksi asiaan. Kersantti, me pääsimme vähän huonolla jalalla liikenteeseen viime kerralla.

- Ai, en mä huomannut.

Seuraavat sanansa Benson oli harkinnut tarkoin. Kuten lentäjä-ässät kaikkina aikoina, myös Margaret Benson tiesi, mikä oli taistelulentäjän tärkein taito. Se oli taito pysyä hengissä. Kuolleelle ässälle ei ollut mitään käyttöä. Se edellytti ensinnäkin kykyä tunnistaa sellaiset taistelut, joita ei ollut mahdollista voittaa. Sen lisäksi tarvittiin päättäväisyyttä ja luonteen lujuutta vetäytyä noista taisteluista ennen kuin oli myöhäistä. Benson oli nyt päättänyt kaartaa purjeensa pilveen ja luopua yhdestä mahdottomaksi käyneestä taistelusta.

- Kersantti, minulle on uskottu tärkeä tehtävä ja teillä on merkittävä rooli siinä. Siksi olen päättänyt keskittyä olennaiseen ja jättää sivuseikat huomiotta. Aion tästedes suhtautua teihin ikään kuin siviilihenkilöön. En vaadi teiltä sotilaallista käytöstä tai puhuttelua. Aion katsoa läpi sormieni epäsotilaallista olemustanne, käytöstänne, puhetapaanne, hygieniaanne ja niin edelleen. Kaksi vaatimusta minulla kuitenkin olisi.

- Antaa tulla.

- Vaikka en vaadikaan teitä puhuttelemaan itseäni sotilasarvoni edellyttämällä tavalla, niin etunimeni käyttöä en salli. Te ette kutsu minua Maggieksi ettekä Margaretiksi. Minun nimeni on Benson, mutta siitä edestä voi jättää sen luutnantin pois. Sopisiko tämä teille?

Se sopi ja Aulis osoitti sen nyökkäyksellä. Benson oli aikeissa jatkaa, kun Aulis keskeytti hänet.

- Benson hei.

- Niin?

- Kun tähän aiheeseen päästiin, niin voisitko säkin alkaa haukkua mua muuksi kuin kersantiksi?

- No kun teillä ei varsinaisesti ole sukunimeä.

- Etunimi on.

- Niin tuttavalliseksi en ala. Kersantti on sitä paitsi ihan hyvä nimitys kersantille.

- No mennään sitten sillä. Mikäs se toinen vaatimus on?

- Minun seurassani teidän tulee pidättäytyä kaikista seksistisistä kommenteista, kaksimielisyyksistä sekä ulkomuotooni kohdistuvista arvioinneista.

Nyt Aulis näytti vastahakoiselta ja epäröivältä.

- Jaa. Että tollasta. En mä nyt oikein. Meinaan että mitäs tohon nyt...

- Kersantti, valitettavasti minun on pakko vaatia tätä. Se on ehdoton edellytys sille, että voimme työskennellä yhdessä. Se tehtävä, joka meitä odottaa on oikeasti tärkeä, kuten tulette havaitsemaan. Se on sitä kaikille amerikkalaisille ja koko vapaalle maailmalle. Minua ei liikuta se, miten heilutte Da Nangin yössä, mutta minun seurassani teidän tulee käyttäytyä kuin herrasmies.

- Että oikein vapaalle maailmalle. No, jos tää nyt on sulle kynnyskysymys...

- On.

- ...niin okei. Osaan mä siivostikin olla. Pinnistelyä se vaatii, mutta onpahan vaihtelua.

- Hienoa.

- Ai juu, Benson hei. Mikä lasketaan seksistiseksi?

- No alkaapa hyvin.

- Ei kun oikeesti. Esimerkiksi toi mun tän päiväinen avaus kun kutsuin sua mun päivieni valoksi, oliko se sun kirjoissa seksistinen? Koska mun vilpittömän näkemykseni mukaan se on pirun kauniisti sanottu, vai eikö ole? Tai voihan sen tietty vittuilunakin heittää, jos sen sanoo sillei sarkastisesti, mutta kun en sanonut.

Benson hieroi ohimoitaan.

- Kun nyt edes lupaatte yrittää parhaanne.

- Juu juu, kiltisti ollaan. Siinäkös ne vaatimukset olivat?

Siinä ne olivat. Nyt duo pääsi vihdoin käymään varsinaisia keskusteluja. Heidän ensimmäinen palaverinsa kesti noin puolitoista tuntia.

***

Tapaamisen päätyttyä Benson asteli tukikohdan alueella kohti pääporttia, jonka luokse hän oli jättänyt käytössään olleen auton. Juuri nyt hän oli hyvällä tuulella, hän oli oman näkemyksensä mukaan selviytynyt päivän haasteista hyvin. Tänään hänen esimiehilläänkään ei olisi aihetta huomautuksiin. Taivaalla näkyi kaksi purjetta. Benson terästi katsettaan.

- Frank ja Craig siellä liihottavat taivaan sinessä. Lucky bastards.

Benson oli sekä innoissaan että ylpeä saamansa erityistehtävän johdosta. Hän kuitenkin tiesi, että tehtävän kestäessä tulisi hetkiä, jolloin hän kaipaisi taivaalle, vaikka keskelle kiivasta it-tulta. Aulista ajatellessaan hän oli siitä varma.

***

Huomaattekos lapset? Vaikka välillä vähän tuittuillaan, niin sitten voidaan taas olla kavereita. Kiva että Auliksella ja Maggiellä alkoi juttu luistaa. Ensi kerralla jatketaan, kauniita unia.